Seitsemän sekunnin muisti

(Kuva: Jari Kähkönen)

Aleksis Salusjärvi kolumnoi YLE:n verkossa. Hän sanoi:”//Samaan aikaan esimerkiksi blogialustat ovat kuolemassa sukupuuttoon.//” Se on aika haastava lähtökohta. Mutta sitten, muistivihkooni tarttumatta, pohdin asiaa ja lauhduin – näitä samoja ilmiöitähän olen saanut kestää somessa jo vuosia.

Sitä minä tässä eniten harmittelen, kun näiden seitsemän sekunnin muistilaisten on ikävä kyllä oikein vielä kerrottavakin olevansa sellasia. He valittelevat ääneen kapasiteettinsa ylittymistä, vaativat jotain animaatiotyylistä light-versiota tai törkeilevät omaa tasoaan vastaavasti. Turpa kiinni ja mene pois.

Ei minua kiinnosta. Opi, että tie onneen on sujuva kyky sivuuttaa se mitä et ymmärrä, tarvitse tai halua. Jos arvelet sittenkin pyrkiväsi ymmärtämään, saattavasi tarvita tai haluavasi; on omalla vastuullasi tehdä tarvittavat toimenpiteet tavoitteesi edistämiseksi. Fifty-fifty. Kukaan ei tee yli puolta sinun edestäsi.

"Turpa kiinni ja mene pois. Opi, että tie onneen on sujuva kyky sivuuttaa mitä et ymmärrä, tarvitse tai halua."  

Karjalaiset, joista en pidä – sikäli, kun tämä on yhä jollekin epäselvää – toteuttavat samaa puhuapälpättämällä jatkuvasti, ja tällähetkellä epäilenkin, etteivät he muuten pystyisi edes hengittämään. Kaiketi tämä oli lähtöjään joku perämetsäläisilmiö; pelätään hengiltämeistämistä, jos ei ilmaise ”oltavan omia”.

Onko siis Salusjärven tekstin luettuaan pelättävissä, että pian elämme aikaa, jossa käydään ”niin kovin mukavia keskusteluja mielenkiintoisia ihmisiä hyvin kohdaten”, mutta ei oikeasti sanota yhtään mitään? Houkuttavaa, epäilemättä. Fahrenheitissakin Bradbury jakoi väestön kahtia – kirjojen ystävät pakenivat vuorille.

Tai miksi luulet Orwellin kehittäneen painajaisuniyhteiskunnan, jossa vallanpitäjä voi puheen puolivälissä vaihtaa kantansa päinvastaiseksi kuin mikä se oli alussa – seurauksitta? Niinpä. Sitten massat vain julistavat niin kutsuttua tietoista olemassaoloaan; he huutavat sydämensä kyllyydestä, mutta eivät muista mitään.

"Dystopiakirjallisuudessa on usein käsitelty ajattelun ja ihmissuhteiden pinnallisuutta sekä muistin katoamista."  

Siksi vallankäyttäjä aina ensitöikseen arvioi, että voiko eristää vallankäytön kohteen ja saada alustalle missä tämä pärjää mahdollisimman huonosti. Ellei, käytetään hienovaraisempia sekä monimutkaisempia keinoja; ei ehkä anneta selkäsaunaa heti, mutta vuodessa oma tahto ja kyky laittaa hanttiin ovat poissa.

Tästä syystä kuntayhtymän johto tekee esityslistoja, joissa on monisatasivuisia liitteitä. Jopa populismin mestaripelimanni Soini kertoi kirjassaan antaneensa Euroopan parlamentissa avustajan tehdä listat kuinka äänestäisi – ilmeisesti vapauttaakseen aikaa tärkeämpiin asioihin – mitä ikinä ne sitten olivatkaan.

Ei tämä ole mikään uusi ilmiö vaan pikemminkin jatkoa iänikuiselle tavalle luulla voivansa onnistuneesti päättää kenet päästää samoille tulille – pitkälti pärstäkerroinperiaatteella. Sitä-ja-samaa, kun kivikauden jälkeen vaatteiden katsottiin kertovan ihmisen arvon sekä naamailme älykkyyden.

"Valtaa käytettäessä on keinonsa. Ne ovat jatkoa kivikautiselle kuvitelmalle kunkin omasta ihmistenarviointikyvystä."

Kussakin ajassa siis paasattiin pinnallaolleista ilmiöistä, aatteista, keksinnöistä ja ihmisistä. Eivät ennenkään kaikki kirjoja lukeneet, ymmärtäneet teosten sisältämiä ajatuksia sekä käsitelleet niitä rakentavasti. Sellainen kuvitelma on yhtä tyhmä kuin hölmähtää luulemaan ala- ja työväenluokkien kadonneen ilmeisten merkkien hävittyä.

Mitä sitten, jos professori kulkee farkuissa ja nahkatakissa sekä hitsari silmälaseissa, kauluspaidassa ja prässihousuissa? Kaiken perusta ovat inhimillisen identiteetin muodostavat peruskäsitykset eli minäkuva, ihmiskäsitys sekä maailmankuva. Ja ajatukset ratkaisevat. Etenkin viimemainittuihin päästäessä seuraa aina hiljaisuus.

Ennemmin ihminen hupaili, heitti kompaa, tarinoi, juoruili tai vouhotti. Puhteiden pinnallisuusaste vaihtelee; mutta – vaikka kaikki eivät reagoikaan samalla tavalla – jos taas kirjoitat ja luet, suorite menee aina ylös aivoihin asti. Eivät kaikki tätä kaipaa ja jotkut hädintuskin edes sietävätkään, jos ilmiölle sattumalta altistuvat.

 "Kulloinkin paasattiin mistä paasattiin. Eivätkä kaikki silloinkaan lukeneet tai kirjoittaneet itsetarkoituksellisesti."

Ajatellaanko siis vaikka näin, että maailma muuttuu Vikke Niloseni; yhtenä hetkenä ei metsäkämpällä muuta ajankulua ilta-aikaan olekaan kuin verbaalivirtuoosin tämmäysloru, mutta toisena on jo siirrytty television aikakauteen. Tuolloin taas saman taidon harjoittajaan suhtaudutaan parhaimmillaankin kuin vajaamieliseen konsanaan.

No, tässä minä istun. Harjoitan taitoa, joka on vähemmän kysytty kuin koskaan; kyllä, vaikka samaan aikaan maailmanhistoriassa sitä ei ikinä ole voinut yhtä vaivattomasti hankkia, käyttää ja levittää lopputulosta rajattomasti. Näin on, koska kehityksellä on aina myös epäsuotuisia sekä täysin ennakoimattomiakin seurauksia.

No, päädytäänkö epätoivoon vai ollaanko luottavaiset edessä hitaasti avautuvan, mutta silti alati muuttuvan tulevaisuuden edessä? Eiköhän tästäkin selvitä, koska olisi aivan liian helppoa, jos kaikki vain loppuisi tuhoutuen. Minäkin äsken piruunnuin pelkkään Tämä on työpaikkahakemus -onelineriin ansioluetteloliitteen saatteeksi.