Et sinä oikeasti tiedä kuinka reagoit – ennenkuin olet siinä paikassa

(Kuva: Jari Kähkönen) Hieman tässä vedossa on kyllä ehehe -efektiä;
Iltsun teemalehti laitettuna aitoon kansanarmeijan upseerisalkkuun.

Katselin Vice -elokuvan, joka kertoi Amerikan politiikan huipulla pitkän uran tehneestä Dick Cheneystä. Siinä rouvansa opetti lapsilleen, että heti kun on valtaa niin joku yrittää viedä sen. Muistan myös kuinka Trumpin kaudella Lindsey Graham(r) sauhusi ”kauheista tyypeistä, joiden ei pidä ikinä saada valtaa.”

Päädyin siis pohtimaan ihmisyyttä, tyranniaa ja nauramista. Lisää polttoainetta sekä kierroksia koneelle antoi myös tämä YLE:n vihapuhesarja. Kun se nyt vain on sillätavoin, että ihmisessä on tietoisuus ja kyky niin hyvään kuin pahaankin; varmaa on siis vain varmuuden jokseenkin täydellinen puuttuminen useimpina aikoina.

On kuitenkin ymmärrettävää, että varmuutta ei vain toivota vaan joskus suorastaan oikein pyydetäänkin. Esimerkiksi valikoidulla vähemmistöllä voi mennä paremmin epävapaudessa kuin vapaudessa, mutta tämä ei ole kenenkään siihen kuuluvan ansio; se on tästä huolimatta tapahtuvaa yhteiskuntakäsityksellistä ulkopuhtaanapitoa.

"Päädyin pohtimaan ihmisyyttä. On hyvin ymmärrettävää, että varmuutta ei vain toivota vaan suorastaan pyydetäänkin."  

Vähemmistöasema perustuu päälukuun, varallisuuteen tai valtaan, mutta samalla se myös helposti hölmäyttää luulemaan joukkoon kuuluvista vaikka mitä. No, ennakkoluulojen olemassaolo on ilmeinen totuus, mutta sillä ei silti voida oikeuttaa venkoilua, mutkuttelua eikä väistelyäkään. Ei edes tarkoitushakuisesti toimittaessa.

Kummastuinkin siksi pahemman kerran viimeviikon Pyöreän pöydän Kaarina Hazardin puheenvuorosta, jossa mielenosoituksentapaiselle Convoy-performanssille naureskelleiden torujia syytettiin elitismistä. Se saattoi ehkä olla tämänsortin kulttuurisotaa, mutta kuinka yksi yläpuolelleasettuminen voi olla toista parempaa?

Ei näet ole paljon kehumista, jos vapaassa maassa voimakkaiden enemmistö naureskelee vähemmistölle ylhäältäpäin, kun laittaa sen paikalleen. Nauretaanhan epävapaassakin sellaisessa johtohahmoa ja hänen kätyreitään – kuinka näkyvästi tai piilevästi – se taas sopeutetaan kunkin aikakauden vaatimuksiin.

"Ennakkoluuloisuus on ilmeinen totuus, mutta sillä ei voi oikeuttaa venkoilua, mutkuttelua eikä väistelyäkään."

Siksi otin muistiinpanoistani ylhäällä nyt näkyvän rivin otsikoksi; toisin saatan tuskin enää tällä lukeneisuudella, elämänkokemuksella sekä ihmistuntemuksella reagoidakaan naama vakavana. Puhuuko kulloinkin ihmisen ikävä toisen luo, sovinnaisuus, kokemattomuus, luonnevika vai tosiaankin ihan vain juuri se mitä sanottiin?

Ihminen on sellainen eläjä, että huumorintajuisimmatkin nauravat aina toiselle useammin ja kovemmin kuin itselleen. Miksi luulette kerrottavan vitsejä, joissa hopealusikkavarkaana ja uima- tai lukutaidottomana naurunalaistuva vaihtuu kertojan mukaan? Niinpäniin. Siksi vihapuhe onkin laissa kielletty, Päivi Räsänen.

Olipa kerrankin eräs [etutarkenne]johtaja, joka piti päälliköille ja esimiehille huomiotaherättävästi nimettyjä tutustumis- sekä verkostoitumistilaisuuksia. Kerran he menivät pilkkimään, jolloin eräs ui, koska jää petti allaan. Johtaja nauroi, mutta kokiessaan kohta itse saman kohtalon; hän ärähti vihaisena naurajat hiljaisiksi.

"Huumorintajuisimmatkin nauravat aina useammin ja kovemmin toiselle kuin itselleen. Siksi vihapuhekin on kiellettyä." 

Totisuus on rasite. Mitä oikein sanoisi, kun kanssaihminen avautuu kertoen pitävän koko esiintymistapaasi silkkana stand-uppina. Ja entäpä kun ensikertaa eläessäsi tapaamasi ulkomaalainen töksäyttää päin naamaa:”Eikö äitisi pitänyt sinusta?” Ja ei; tämä ei muuten sitten todellakaan ollut romantiikkaparin replikointia Top Gunissa.

Niin. Cahierissa ensimmäinen otsikkoluonnokseni olikin kaikessa raflaavuudessaan ”Ja minullehan ei naureta”. Sanoisin silti, että sen ainoankaan vaivoinani vaihtelevien VPN:ien takaa piileksivän nettimönkiäisen on silti turha onnitella itseään, vaikka noin toimimattomat persoonallisuudet epäilemättä tekevätkin kaikkensa ärsyttääkseen.

Kertaakaan ei tavattu, mutta silti muka tunnetaan. No, kummempi ei ole koskaan kanssani työskentelemätönkään, joka ”mukavuuden” perusteella päätti kuka on oikeassa väännössä, jonka tapahtumia ei itse todistanut. Yleensäottaen ihminen ei siis edes itse tajua missä seisoo ja mihinpäin katsoo. Tai tietää, mutta kieltää totuuden.

"Totisuus on rasite, sillä ihmisiä kohdattaessa voi sattua mitä tahansa ja oma osuus asiaan on usein sattumaa."  

Niinpäniin, oppimattoman totuudet vaihtelevat. Sen selvittäminen vaatii näet ponnistelua; tottakai on helpompi venkoilla, mutkutella ja väistellä. Siksi ne diktaattoria huutavat – eivätkä kaikki ole edes yhtä sekaisin kuten Scorsesen Taksikuskin päähenkilö, joka taisi jo itseasiassa enemmänkin pyrkiä sellaisen pyöveliksi.

Yksi kestävä opetus lienee, että jakamatonta tai vailla vastuuta olevaa valtaa ei voi olla. Kukaan ei sovi diktaattoriksi, koska väistämättä arvioi väärin kuinka valta turmelee juuri oman itsensä. Ihminen ei näet oikeasti tiedä minkä eteen joutuu ja kuinka tällöin reagoi, kuten otsikoinkin. Silloin diktatuuri muuttuu tyranniaksi.

Sellaista elämä on. Suuret oivallukset tulevat aina vasta jälkeenpäin, jolloin kaikki näyttää juuri niin väistämättömältä ja selvältä kuten jälkiviisaudessa tapaa yleensä olla. Yksilön kamppailu ihmisarvostaan, asemastaan sekä merkityksestään on loppumaton – vain näin ihmisyys on ihmisyyttä. Siinä tuli se toinen kestävä opetus.