Poliisi käyttää valtaa eikä kaihda keinoja

(Kuva: Jari Kähkönen) Vuosia sitten olin Helsingin Lauttasaaressa syömässä
keskellä arkipäivää. Tempaisin pokkarilla kuvituskuvan, jota olen sen jälkeen
käyttänytkin monen moninaista kertaa.

Poliisi on ystäväsi vaikka väkisin, mutta vain saadakseen kytätä ja alistaa sinua. He kuvittelevat toimivansa yhteiskunnan puolesta, koska sellaista opiskelijoiden päihin isketään Poliisiammattikorkeakoulussa. Tuo sisäisesti 1950-luvun arvostuksia noudattava opetus tekee poliiseista vähän jälkeenjääneitä ja tökeröjä tyyppejä.

Kun siis poliisi esimerkiksi vaatii henkilötodistustasi; jää arvailun varaan, että luuleeko hän jo virantoimituksessa oloaan tehtäväksi, jonka nojalla on oikeus saada sinun henkilötietosi. Vaikka oikeasti poliisi kysyisikin niitä vain kyykyttääkseen, huvinpäiten tai kun nyt ei muutakaan keksinyt. Näin sinulle "myydään asioita".

Puhuttaessa rikoksesta ja oikeudesta ollaan kuitenkin vallankäytön kipakassa päässä. Milloin tehtävän suorittamisen turvaaminen muuttuu öykkäröinniksi, koska poliisi kuvittelee määräävänsä kuka saa olla julkisessa tilassa tai millä ehdoilla? Sitä ne eivät koskaan pohdi; eivät ainakaan myönnä, jos kysymys sattumalta johtuikin mieleen.

"Vaikka poliisi kysyisikin vain kyykyttääkseen, huvinpäiten tai kun ei muuta keksinyt"

Poliisi haluaa näyttää ja käyttää valtaa. Jos valtaa ei ole niin sitä otetaan; usein lakia muutetaan jälkikäteen vastaamaan jo aloitettua toimintaa. Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Paras arvaukseni on, että kyseessä on yhteiskunnan vakauden ennalta-arvaamaton seuraus eli herran elkeet tarttuivat renkiin.

Kun siis poliisi sanoo naama vakavana, että näyttäkää henkilötodistuksenne, jotta tiedetään kenen kanssa ollaan tekemisisssä; moni tottelee jo siitä riemusta, että pahempaa ei tapahdu. Vastaväitteisiin moralisoidaan ”onko jotain salattavaa” ja vihjaillaan kieltäytymisen seurauksilla. Kävikö ehkä luonnon päälle, poliisi?

Änkkäys on klassinen kyylänkonsti, jolla vallankäyttäjä pyrkii saamaan vallankäytön kohteen pois välinpitämättömyydestään; alistumaan, pakenemaan tai tappelemaan. Niillä joko saadaan mitä haluttiinkin; ellei, väitetään jälkeenpäin naama pokkana, että kyllä se pilasi itse asiansa omalla käytöksellään.

"Vastaväitteille moralisoidaan ja vihjaillaan seurauksilla. Kävikö luonnon päälle, poliisi?"

Alistuminen on selviö, josta ei tarvitse kirjoittaa pidemmin. Pako merkitsee, että on muka syytä epäillä jotain, eli vallankäyttäjä puuttuu kohteeseensa entistä kovemmin. Tappelu taas alkaa yleensä ruumiillisen koskemattomuuden loukkamisesta, mutta vastatessaan siihen vallankäytön kohde tekee lähes aina itse rikoksen.

Poliisia nimittäin uskotaan kauttaaltaan; silloinkin, kun ei enää pitäisi. Tiedotteet julkaistaan sellaisenaan ikäänkuin ne olisivat aina koko totuus. Ja jos tulikin tehtyä rikos, kiinnijäämisriski on käytännössä olematon. Ai miksi? No, koska instanssissa pidetään itseä ja poliisia osana oikeusjärjestelmää; ei voida katsoa toisin, kuulemma.

Kestääkö siis sen paremmin poliisitoiminta kuin poliisikaan toimintansa tarkkailua? Ei välttämättä. Aina ei ole puhe valtiollisesta vallankäytöstä. Vika voi olla yksittäisissä poliisissakin; parikymppinen, jonka persoonallisuus oli vielä kehittymätön voi kasvaa pahasti kieroon, jos häntä koulutetaan indoktrinaatiolla eli sillä ”päähän iskemisellä”.

"Instanssissa pidetään itseä ja poliisia osana oikeusjärjestelmää; ei voida katsoa toisin, kuulemma."

Myös työympäristö tuo eteen jatkuvalla syötöllä niin huonoja ihmisiä kuin huonointa mahdollista hetkeäänkin eläviä ihmisiä, jotka jakavat kyllä tuntonsa kanssaihmiselleen. Ja kuuluu se poliisikin työyhteisöön; usein siellä kyllä vallitsevat aivan toisenlaiset ihanteet ja arvostukset kuin virallisesti piti, tai ihmisten kesken laajemmin.

Tästä kokonaisuudesta johtuu, että paikoin poliisi on ihan liian kiimainen; amerikanismilla sanoen alkaa virkamerkki painaa/tuli John Waynen Syndrooma. Suomessa aihe on raskas tabu; sitä on viimeksi uskallettu käsitellä julkisesti edes ohimennen Matti Yrjänä Joensuun Väkivallan virkamies -romaanissa 1970-luvulla.

Minä? No, onneksi henkilötietojani ei ole enää pitkään aikaan yritetty onkia; nyt siitä voisi nimittäin seurata aika ruma kohtaus. Oma tietämykseni on lisääntynyt, kieleni kärkevöitynyt ja haluni mukautua jonninjoutaviin mielennouteisiin käynyt vähiin. Poliisilla kun ei ole tapana perääntyä eikä se yksinkertaisesti osaa sanaa ”anteeksi”.

"Suomessa aihe on tabu; sitä on viimeksi uskallettu käsitellä julkisesti romaanissa 1970-luvulla."

Poliisi on näet sellainen vastapuoli, että jos se jotain sinusta luulee; kohtapa keksitään tekosyy työntää kädet taskuihisi tai vaatia henkilötodistuksen näyttämistä. Muuan joensuulaisessa ravintolassa minulle kerrottiin, että kaupungin keskustassa on jopa sakotettu ilman heijastinta liikkunutta jalankulkijaa. Kyylänkonsti se on tuokin.

On se tämä Suomi melkoinen kansanvaltaisesti hallittu oikeusvaltio, jonka kansalaisilla on perusoikeuksia; eikömitä?