Liian kevyt asiantuntijoille, liian raskas rahvaalle

(Kuva: Jari Kähkönen)

Ah, kuinka tiedostankin keskeisimmän vaivani ajattelijana ja kirjoittajana – ei ylipäätään moisiin puhteisiin omistautumiseni eikä pitkäsanaisuutenikaan – vaan suuntaamisen vaikeuden. En kelpaa sen paremmin asiantuntijoille kuin rahvaallekaan, mutta mitä sitten? Etsi sinä mielihaluasi vaikka tekoälystä.

Asiantuntijoissa on se ikävä puoli, että usein he teeskentelevät puolueetonta, vaikka ei todellakaan ole oppineelle kunniaksi ellei tämä itsekään tiedä missä seisoo ja minnepäin katsoo. Sikäli, jos heillä ylipäätään on mikään kanta mihinkään eikä sellaisia vain kehitellä sitä mukaa, kun joku jotain kysyy.

Rahvas taas haluaa selkeyttä, turvallisuutta, imartelua sekä viihdettä. Heidän kanssaan menee koko ajan sekaisin kuka, mitä ja miten sanoi; ei osata erottaa yhdessä viihtymistä yhdessä tekemisestä – puhuttiinko vain vai tapahtuiko myös jotain? Asiasta eksytään koko ajan sekä tunnelmasta tulee kauniisti sanottuna huuruinen.

"Olen tietoinen suurimmasta riesastani; sanottavani suuntaamisen vaikeudesta. Se ei kelpaa herroille eikä rahvaalle."

Olen tosiaan tässä vaiheessa kohtalaisen tympääntynyt ihmisseuraan, sillä vietin vuosikymmeniä oletusarvoisesti kuulemattajätettynä ja vähäteltynä, vaikka minulla oli niin puheoikeus kuin puheenvuorokin. Niillä vain ei olisi pitänyt tehdä mitään, koska joko asiat olivat niinkuin olivat tai täällä toimitaan tietyllä tavalla.

Paitsi, että pääosa niin kutsutuista oletusarvoista oli sanojan itsensä silloin ja siinä ulospusertamia; joko hän ei tiennyt itsekään kuinka asiat olisivat voineet olla tai pohdinta piti vain hiljentää äkkiä jollain verukkeella. Puhumattakaan niistä keitä tämä kaikki koski; keiden elämästä ja rahoista nyt puhuttiin – voi luoja.

En itsekään ole kaikentietävä enkä kaikkivoipa, mutta turhauduin pahemman kerran ihmisen laumasieluisuuteen, saamattomuuteen ja tietämättömäksi heittäytymiseen. Eivät ne ole yksin kauneudenhoitoalalla toimivat vietnamilaisnaiset; kyllä aivan samaa – kuin taannoisessa MOT-ohjelmassa nähtiin – tekevät muutkin.

"Kyllä muutkin kuin kauneudenhoitoalan vietnamilaisnaiset salailevat asioita ja vaikenevat tarkoituksenmukaisesti."

Eikä siinä mitään; kukin saarnatkoon-sauhutkoon vakaumuksensa mukaista totuutta, mutta ei minulle eikä kustannuksellanikaan. Tai olkoon vastaavasti vaikka hiljaa – sikäli, kun pystyy eikä kohta kuitenkin kerjää huomiota eli sääliä. Kylläpä näitä ihmiskontaktia vajaita ja puhumisintoisia yksinäisiä on monta.

Tosiaan; toiset tervehtivät väkisin ja kolmannet poliitikontapaiset häiriköt menemällä menevät tilaisuuksiin yksinomaan tallentaakseen halventamistarkoituksessa. Vai onko oikeasti puoli huvia, että lain suoma tallennuskielto yritetään ylikävellä salaten aikeensa mahdollisimman pitkään/samanaikaisella suoralla nettilähetyksellä?

Ja; kun ihmiskontaktiin päästiin – tehdään kaikkensa ”elämyksen” pitkittämiseksi – ihan sama mitä sanotaan, kunhan ei vain lakata vastaamasta tai mennä eikä joudutakaan pois. Paitsi, että kyllä mennään, joudutaan, jankuttaminen loppuu ja niin kiroaminen kuin haukkuminenkin on pohjimmiltaan ihan turhaa.

"Kun ihmiskontaktiin päästiin – tehdään kaikkensa ”elämyksen” pitkittämiseksi – ihan sama miten tai mitä sanotaan."

No, mitä on olla kirjoittaja ja ajattelija tälläisessä maailmassa? Kun oikeammin ottaen päätoimeksi muodostuu kylähulluudesta kieltäytyminen, sekä naurunalaisuuden välttäminen, jos vahingossa haksahti argumentoimaan asialla joutavanpäiväistä tarinaniskijää vastaan. Eihän se useimmiten kyllä kovin kaksista olekaan.

Välillä on sitä mieltä, että kaunein reaktio mihinkään tekemäänsä on hiljaisuus. En allekirjoita ajatusta, jonka mukaan kirjoittamisen pointti on oman viestin maailmaan lähettäminen toivoen edes jonkun joskus ymmärtävän itseään. En enää sen jälkeen, kun aloin niin ymmärtää ihmisluontoa kuin lakkasin teeskentelemästä suhteensakin.

Moinen itsereflektiivinen tilanne tapaa kuitenkin olla useimmille ihmisille liikaa; näin opasti Pohjois-Karjalan kansanteatterin Hiljainen ystävä -monologin huipennus, strobopesäpallomailakohtaus, torstai-iltana. Ei ihme, että niin moni alkaakin ensin toiseuttaa ja sitten syrjiä muita vrt. teemansa Joensuun 90-luvun skini-ilmiö.

"En allekirjoita ajatusta, että kirjoittamisen pointti on viestiminen maailmaan toivoen edes jonkun joskus ymmärtävän."

No, en minä ala ainakaan 25-vuotta nuorten stereoideni kaukosäätimen kulahdusta ja korvaamista täsmämallillakaan selittää – netti löytää, maksupalvelu välittää sekä kuriiri tuo. Enkä montako perinteisen mallista – vaan pinnaltaan fiiniksi viimeisteltyä – linkkuveistä yksi mies voi omistaa olematta kohtuuton.

Topikaalisuudessakin löytyisi; kaupungistuva Joensuu myös lähiöistyy, mutta on – yllätys tai sitten ei – kykenemätön palvelemaan nuoriaan nuorisotiloin; näin luin ensin Heilakan ja sitten Karjalaisen yleisönosastosta. No, kuntaliitosalueille jäi sentään jotain, mutta eihän Rantakylä ole ollut teidän ainoa lähiönne enää aikoihin.

Vai pantaisiinko vielä yksi teksti Pohjois-Karjalan Osuuskaupan olemattomasta turvallisuudesta, jonka takia Kanervalan Salen myyjällä meni juoksualkoholin yrityksessä ensin painiksi, sitten puremiseksi ja lopulta juttu oikeuteen? No, eipä kuule taideta. Kun pohjimmiltaan sinä olet silti aina yksin sen tekstisi kanssa.

"Topikaalisuudessakin löytyisi, mutta en taida laittaa enää yhtään lisää tekstiä aiheista, minkä kanssa jään aina yksin." 

Niin; Warfare -elokuvan kritiikkejä lukiessani ja kerrattuani osin samojen tekijöiden Kulttuuriykkösen Civil Waria käsitelleen jakson vuoden takaa päädyin myös pohtimaan kuinka jotkut saavat ja toiset eivät saa menestyä eleettömän vähäeleisellä kerronnallaan. Minä sanon sitä proseduraaliksi.

Ei voi tietää, että mikä osuu ja milloin; on uskottava omaan tekemiseen ja hallittava metodi harjoittelemalla. Näinkin Hiljaisen ystävän Karjalaisen Hartikaisen aiheetta rönsyilyksi moittimassa kohtauksessa muistutettiin mieleen. Lieköhän senkin joensuisen liikekiinteistön kellariautotallissa istunut silloin monikaan kuin ei ollut taiteilija itse?

Siispä; suotta miettiä muita tai miksi he menestyvät – siitä ei ole pitkääkään matkaa tuhoisaan – toisilta pois ottavaan – kateuteen. Ei vaadita zen-buddhalaiseksi alkamista, mutta melkoista inhimillistä kasvua jokatapauksessa kuitenkin. Vain yrittämättä menestyä voi menestyä – se on yhtä vaikeaa kuin kaikkien yhtäläinen ihmisarvo.

Lopulta näet muutumme kaikki samanlaisiksi kuin se rollaattorillaan istuva vanha nainen Sointulan ulko-ovella; jotkut tervehtivät häntä kulkiessaan ohi ja toiset ovat kun eivät näkisikään.