Elämällä se elämä selviää, sanon minä

(Kuva: Jari Kähkönen) Kai tuoltakin on tänään joku päässyt, valmistunut
tai saanut päästötodistuksen.

YLE-kolumnisti Roope Lipasti on oikeassa, että käyttäytyminen -oppiainetta ei ole; yleisen elämänviisaudenkin hienovarainen taritseminen tuotti pahemman kerran sattumanvaraisia lopputuloksia. Kyllä löytyy myös – niitä hyviä tyyppejä – sujuvia esiintyjiä, jotka eivät osaa mitään eivätkä tee puolta siitäkään. 

Joillekin julkisen sektorin vakituinen – siitä palkallisella vapaalla kurssin käynyt –  tai peräti – ennen erityisopettaja-tohtori-tietokirjailija – nyt koulumummo – on tänään opettanut "tunne- ja kaveritaitoja". Kukaan tosin ei sanonut, ettei koko maailma ole heidän ryhmänsä. Toiset eivät tiedä opeistaan eivätkä etenkään noudata niitä. 

Ja voi viulu kuinka elämään sisäänpäinkääntyneenä ihmisvihaajana lähtenyttä tulevaa katkeraa vanhaa äijää nyt riepoo. Ne tervehtivät eivätkä älyä lopettaa, kun sitä noteeraamaton ventovieras ei – yllätysyllätys – vastaa. Tietää jo, että mikäli haksahtaa niin ne rupeavat vääntämään smalltalkkia – kysyvät – "mitä kuuluu?" Ihan tosi. 

"Kyllä nykyään löytyy niitä hyviä tyyppejä sekä toisille opetetaan vallan tunne- ja kaveritaitojakin."

On elämää kokenut, mutta tästä huolimatta kyllin humaani, jottei välitä kuormittaa kuulijoita heille merkityksettömillä murheilla. Eikä etenkään edesauta asemaansa suosituimmassa paikallisessa ajankulussa – toisten asioiden utelussa, niiden eteenpäin juoruilussa sopiviksi vääristeltyinä ja päälle naureskelussa. 

Onpa edistyksen lento huima, jos on vallan päästy reaalisesta seläntakaisesta ympäristöstä virtuaaliseen. Sekin on tätä nykyaikaa – kerran tapahtunut harkitsemattomuus tai varomaton sana ei välttämättä haihdu kuin ihmismuisti – se voi löytyä vainoamaan sinua kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen.

Vaan entäs ne toiset? Perinteiset mölähdellen sekä vittuillen kommunikoijat, jotka etsivät koko ajan heikompia, erilaisia ja yksin olevia sorrettavikseen. Ovat yrittävinään ärsyttää, jotta saisivat ensin nauraa sekä sitten tallentaa voitonmerkin digitaaliseen jälkeenpäisyyteen. Vaan riekkumatta paras, nekin oppivat vielä.

"Sekin on nykyaikaa –  harkitsemattomuus tai varomaton sana voi löytyä vainoamaan sinua kerta toisensa jälkeen uudelleen."

Itsevarmuutensa on näet pelkkää pelkoa, röyhkeyttä ja tietämättömyyttä. Samanlaisia – torjuntaa, yksinäisyyttä sekä sorretuksi joutumista pelkääviä – sosiaalisesti töhöjä syrjäytyneen alkuja he ovat kuin ilmeisemmätkin tapaukset. Ne, keistä palkansaajat ovat olevinaan huolissaan, – ainakin itseään puolustellessaan. 

Vaikka siis jotkut vaiheet tai tyhmyydet – valitettavasti – ovat ikiaikaisia; omiksi itsenäisiksi ihmisikseen vapaassa maassa kasvaneet eivät koskaan – onneksi – ole juuri samanlaisia kuin vanhempansa. Kun koulusta pääsee, luulee kaikkea mahdolliseksi ja maailmaa avoimeksi, mutta tajuaa vielä ettei näin ollutkaan.

Kadehtiminen, toisten syyttely ja kilpailu on aivan turhaa. Lipasti painotti kaiken sattumanvaraisuutta; minä taas sanon, että puolet elämästä on joko jonkinsortin kusetus tai sitten turhuutta. Mutta ei sitä silti pidä rajoittaa, jättää väliin tai lopettaakaan ennenaikojaan. Elämällä se elämä selviää, sanon minä.