Kahdessa aivan eri maailmassa

”Onko joku hätänä?” se keksi sitten kysyä. Olin seisahtunut vain hetkeksi pihalle varmistamaan sähköisen avaaja-sulkijan vetävän liikuntaesteisen läheisen oven kiinni, jotta saan kannetuksi lehtipaperikorin sisällön keräysastiaan. En vastannut ja mainitsin kysyjää pöljäksi ihan hiljaa vasta hetken päästä yksinollessani.

Tämän ns. yhteisöllisen huolenpidon pohtimiseen sain uudemman kerran aihetta SVT:n Veckan-rikosmakasiiniohjelman jaksosta, jossa Leif GW Persson kertasi maailman muutosta omasta nuoruudestaan kouluampumisteemakeskustelussa. Sanoi tuolloin ihmisten olleen huomattavasti enemmän riippuvaisia toinen toisistaan.

Tänään GW saa superjulkkisasemansa tähden taputtaa tuntemattomia lapsia päähän julkistilassa liikkuessaan, koska heidän vanhempansa oletusarvoisesti tunnistavat hänet. Ventovieras taas nostattaisi luultavimmin vihareaktion, koska yksilöiden yhteiskunnassa hänet koettaisiin uhkaksi. Maailma muuttuu alati, sano.

"Yksilöiden yhteiskunnassa ventovieras aikuinen taputtamassa lapsia päähän koetaan uhkaksi. Ei superjulkkis GW:tä."

Todentotta. On minullakin näissä itäheimoisissa ajoin kestämistä; jos se rohkaistuu puhumaan niin kälkätys ei ihan vähällä lakkaakaan. Jopa ensihoidon keikkapaikalle unohtaman peitteen palautus pelastusasemalle muodostuu minuuttien vuoropuheluksi, mutta se on pakko sietää, ettei joutuisi aiheetta epäilyksenalaiseksi tiesmistä.

Entisenä pitkänlinjan turvakoukkuna ei tosin tiedä pitäisikö tuolle nimilaputtomalle, vakanssinumerottomalle ja natsattomalle osa-aikarakastajalle suuttua vai nauraa. On tetra-lähete kädessä, seisoo oven välissä sekä pitkittää tilannetta aivan joutavasti. Mikä kaikki ei mennyt pieleen väitetysti turvallisuutta ajatellen?

Neuvot olivat ainakin aivan päin persettä. Ei peitteitä jätetä hoitavassakaan yksikössä minnetahansa, koska muuten laitoshuoltaja ei löydä niitä viedäkseen häkkiin pesulan kuskin kuljettaa. Ja todellakin, siltä jättöpaikalta puuttuu näin suorasanaisesti opastava havainnollinen kyltti; tiedän minä nyt. Onneksi asia hoitui lopulta jo pelastusasemalla.

"On minulla näissä itäheimoisissa aika ajoin kestämistä. Jos sellainen rohkaistuu puhumaan, kälkätys ei lopu ihan heti."

Silmiini sattui myös jonkin lehden tekstaripalsta, jolla anonyymi valitti ihmisten tuijottavan kuin vihamiestään Joensuun Prismassa. Kyllä. Sellaisenkin tavan nämä valheellisen itsekehunsa mukaan iloisen puheliaan välittömät itäihmiset ovat kehittäneet. Sekin korostaa kuinka maailma muuttuu ja säännöt menevät uusiksi.

Nurmeksen tasalla asiat saattavat yhä – ainakin Ylä-Karjalan mukaan – mennä niin, että vastaantulijaa on tervehdittävä ja suhtauduttava hyväntahtoisesti hänen tarinointiinsa, mutta nämä ”käytöstavat” eivät todellakaan ole koko Pohjois-Karjalan kuva. Jos todensanoen koskaan olivatkaan; tästäkin on useampia tulkintoja.

Itse olen sitä mieltä, että iloinen kälkätys ja niin kutsuttu yhteisöllisyys ovat pelkkää ulkopintaa – smalltalkkia tai pahimmillaan sosiaalisen kontrollin muoto. Nämä eivät auta apuatarvitsevia eivätkä kiusattujakaan keskimääräistä suomalaista enempää, jos senkään verran. Kun ihmisillä on täälläkin se yksinpärjäämisen eetos.

"Itäheimoiset eivät auta apuatarvitsevia tai kiusattuja keskimääräistä suomalaista enempää, jos sitäkään."

Veckanin asiantuntijat kävivät tosiaan paneelikeskustelun kouluampumisista Örebron tapauksen johdosta. Opin yksinäisilläkin susilla toksisen tai suorastaan itselleen eli ympäristölleen vaarallisen ideologian todennäköisesti vuotavan jotenkin ulos. Se signaali pitäisi havaita ja välittää eteenpäin, jos tekonsa mielii ennaltaehkäistä.

Mitä minuun tulee, en todellakaan tiennyt tuossa maassa saatavan metsästää tykillä, jonka GW antoi jonkun vetreämpänsä koeampua maillaan ohjelman insertissä. Vai käyttääkö suurriista ehkä Ruotsissa jo yleensäkin suojaliivejä ja kypärää, sekä pahimmat jopa suorastaan ampuvatkin takaisin? Höhöhöö. Itsepä ansaitsivat.

Kyllä tuo asetyyppi joutaisi kieltää maassa, jossa pulttilukko-hirvikivääriinkin saa neljä kuulaa sisään ja viidennen piippuun. Puheet rekisterien yhteenajosta ovat pelkkä ruotsalaiserityinen twisti muuten silkkaa amerikanismia olevalle puheelle etteivät aseet muka tapa vaan niin tekevät pahat, aseenomistajiksi sopimattomat ihmiset.

"Käyttääkö suurriista Ruotsissa lähtöjään suojavarustusta ja vastaavatko pahimmat jopa tuleen? Höhöhöö. Itsepä ansaitsivat."

Ei se silti täysin olematon argumentti ole. Katselinpa BBC:n dokumentin erityiskoulun käyneestä neuroepätyypillisestä naapurihäiriköintiin ja perheväkivaltaan taipuvasta kuumakallesta, joka sai hankkia haulikon – muka metsästykseen, – harrastuksesta tosin ei ollut mitään dataa. Kylläpä entisen opettajan puolto hakemukseen painoi paljon?

Eikä sekään varsinaisesti haitannut, että aseenomistaja hakkasi ventovieraan kakaran-pari näiden soitettua tälle suutansa. Aluksi aselupaa ei oltu huomattu, mutta lopuksi turvaamistoimenpiteet  purettiin hyväksytysti suoritetun kuntoutuksen päätyttyä. Joukkosurma tapahtui perheriidan jälkeen [tässä kohtaa].

Jälkikäteisspekulaatio on, että lupahallintopoliisi olisi harkinnut asian aivan toisin, jos olisi nähnyt esitutkintapöytäkirjan liitteen – valvontakameratallenteen. Sarjansa lopuksi itsensä ampunut oli nousemalla noussut hyvin monta metriä ylös kaltevaa ruohoista kevyenliikenteenväylän seinämää piestäkseen uhrinsa skeittiparkissa.

"Tuleva joukkosurmaaja oli noussut metrejä ylös kaltevaa seinämää hakatakseen suutaan soittaneet kakarat."

Suomessakin eletään – onneksi – yksilöiden yhteiskuntaa. Kyllä minua ainakin vituttaisi yhteisöllisyys; olla riippuvainen puolitutuista toimeentulossa, asioiden hoidossa tai harrastuksissa. Heidän kanssaan olisi pakko viettää aikaa, tehdä palveluksia ja kuunnella vielä vittuilunsakin teeskennellen nauravansa mukana.

Epäilemättä paikalliset ovat tehneet minusta johtopäätöksensä silti, sekä uusia syntynee varmasti joka kerta kuin jonkun kohtaan tai tulen nähdyksi kohtaavan – niistä tuskin yksikään on mitään hyvää eli jotain minkä haluaisinkin kuulla. Ihan sama. Minähän en heidän oikuttelujaan passaa – en hyvässä enkä etenkään pahassa.

Sehän se taitaa niitä eniten riepoakin – ovat voimattomia nöyryyttämään kaveeraamaan, häpäisemään kamppailuun tai pelottelemaan pakosalle ”heimonsa mailta”. Kohtelen näet heitä täysin kylmän välinpitämättömästi, jos välillemme ei poikkeuksellisesti tule jotain aivan välttämätöntä asiaa. Kaksi ihan eri maailmaa.