Ihmisyyspohdinta

(Kuva: Jari Kähkönen) No, heimotunnuksia kai ne – omalla tavallaan – olivat nuokin silloin joskus.

Kuuntelin Tapio Räihän juontamaa Radio Suomen Itä-Suomen iltapäivälähetystä, jossa soi Lili & Lunan Huuda vaan, missä laulettiin metsän vastaamattomuudesta huudettaessa. Siihen juontaja kommentoi, että jos tuntuu metsän vastaavan niin siellä on joku toinen suomalainen huutamassa.

Nykäisin tuon yllykkeen oitis mustekynällä avolehtiöön vihreiden Snigelin A 7:n kansien välissä ja sain sittemmin aihetta pohtia sitä edelleen, kun kirjaston omatoimiajalla yksinäinen vanhus kerjäsi huomiotani. Omi paikallislehdet kasana; jääden kuitenkin ne luettuaan paikalleen selailemaan älypuhelintaan. Hutikuti, eipä tippunutkaan.

Miksi olisi? Enimmät olin saanut jo ePressin kautta näyttöpäätteelle ja olisipa ollut kehno illanviettotapa selvittää jonotetun Itäsuomalaisen – minkä tilauksen tähän kirjastoon on tiedotettu loppuvan vuodenvaihteeseen – numeron olleen ties miltä viikolta. Tapauksenkin tiesin; suunsa avattuaan puhetulva ei lakkaa ihan heti.

"Poppilyriikan mukaan metsä ei vastaa, vaikka huutaisikin. Juontajasta taas huutajan täytyisi olla toinen ihminen."

Niinpäniin. Ehdin tosiaan tympääntyä someen aika perusteellisesti ennen marraskuussa 23 tapahtunutta poislähtöäni Facebookista; kaikenviimeksi suosittelen ottamaan sen tilalle toisen – olkoon omistuspohjaltaan, lähdekoodiltaan tai tunnelmaltaan mitä hyvänsä. Kuule; en minä ole tässä sinun kaveriksesi pyrkimässä.

Mutta; uskommeko – hahhahhaa – Itä-Suomen yliopiston pian eläköityvää ortodoksisen uskonnon pedagogiikan lehtori Risto Oikkosta, joka Suuren Punamustan Syövän haastattelussa sanoi itsensä tuntevan hyväksyvän toisetkin? Että sentähden tulisi koulussa vastakin opettaa kunkin omaa uskontoa.

Tjaa-a. Olisiko pikemminkin niin päin, jotta mahdollisesti itsensä hyväksyvä hyväksyy toisetkin; joskin myönnettäköön, ettei hyväksyntä tietenkään – tässäkään tapauksessa – käy ennen tuntemusta. On se valtionkirkon varjo pitkä, muistui mieleeni kun Kulttuuricoctail Livenkin katsoin. Tai monetpa ne ovat vapauden vaivat.

"Tympäännyin someen perusteellisesti, sillä en keksinyt ainoatakaan syytä olla useimpien siellä roikkuvien kaveri."  

Seuraavasta huolimatta en vähääkään itseäni kehu, mutta mahtavatpa suomalaiset olla melkoisia sosiaalisia töhöjä, jolleivät tohdi toista puhutella tekosyyttä tahi esiliinatta. Sen sijaan tapana on omituinen mölähtely, josta Outokummun Seudun nimettömän mielipidekirjoittajan lailla aivan oikeutetusti pahastutaan.

Onhan se nimittäin kiusaamista, mikäli leimaa toisen neuroepätyypilliseksi, vaikka auttamistarkoitus puuttuu ja pätevyyttä ei ole koskaan ollutkaan. Tai käyttää nuorisoalakulttuurinimitystä, kuten esimerkiksi emoa; haukkumasanana. Tuon hönön tuppukylän kaduilla ei mahda montakaan kyseiseen porukkaan oikeasti kuuluvaa näkyä.

YLE-kolumnisti Ronja Salmella lienee siis aika hyvä pointti, vaikka itseasiassa naisten ehkäisyvälineen – kierukan – asettamisen yhteydessä käytetystä kivunlievityksestä kirjoittikin. Ei joku ulkopuolelta – lähinnä oman työnsä kevennys tai joutuisuus mielessä – voi sanoa mitä joku toinen tuntee eli kuinka kovasti sattuu.

"Suomalaiset ovat melkoisia sosiaalisia töhöjä, jos pitää mölähdellä älyttömästi edes uskaltaakseen puhutella toista."

Todellakin tiedostan ja tunnistan oman vajavaisuuteni sekä keskentekoisuuteni ihmisyksilönä niin yleensä kuin erikseenkin. Ajattelen nämä ajatukset, sekä kirjoitan ne julkisesti yleisön saataville verkkoon ymmärtäen olevani osa tätä maailmaa, en siitä erillään. Vaivaudun kritisoimaan, koska – outoa kyllä – välitän lopulta kuitenkin.

On siis parasta kyetä tuntemaan myötätuntoa kanssaihmistä kohtaan, jottei kohtelisi häntä sietämättömästi. Se ei ole ihan pieni vaatimus, kun ottaa huomioon kuinka tavattomasti maailmamme koko ajan monimuotoistuu ja -mutkaistuu. Edessä on koska tahansa joku jota et tunne sekä kenessä on vain kaikki päinvastoin kuin itsessäsi.

Muuta toivoa maailmalla ja ihmisyydelläkään ei ole. Ne ovat samanaikaisesti vajavaisia, mutta myös kehittyviä käsitteitä; tämä ei kuitenkaan anna anteeksi kaikkea eikä etenkään loputtomiin. Niin; elämä kuljetti tänne sekä tähän tuokioon – maailman raamittaessa tapahtumia – vaan silti teoistaan kukin vastaa itse.