Hätäkeskuspäivystäjätkin putoavat vielä takaisin maanpinnalle

Olen tässä jo pidempään ihmetellyt, että mikä hiton kyselytunti hätäilmoitus oikein nykyään on, mutta selvisihän tuokin sitten Radio Suomen Päivässä toimittaja Rasmus Montosen haastatellessa ylipäivystäjä Laura Jalasharjua. Vai vielä vastuuviranomaisen laatima kysymyspatteristo, hah-hah-haa.

Itse olen perimäni, kasvuni, koulutukseni ja työkokemukseni puolesta vähän turhankin hyvä käskyttämään. Kun minulla on asiaa turvallisuusviranomaisille, yhteydenotto alkaa vasta kun tilannekuva on jo valmis. Se siirretään yhdensuuntaisella sanelulla, jonka päätyttyä saa kysyä, mikäli on aihetta – harvoin mitään puuttuu tai on väärin.

Olen tosiaan saanut aikanani tehdä mokomaa enemmän kuin riittävästi; nyt ajattelen, etten tahdo nähdä enkä kuulla mitään. Tekivätkö nuo kaksi huumekauppaa keskellä kirkasta päivää vai mikä mahtoikaan saada iltasyömmellä tyhjäkäyvän auton kuljettajan "lentokonematkustajan pakkolaskuasentoon"? Aivan sama.

"Sain aikanani olla tarpeeksi tekemisissä turvallisuusviranomaisten kanssa; nyt en tahdo nähdä enkä kuulla mitään."

En liioin vakuuttunut, kun haastateltu ylisti lapsia hätäilmoituksen tekijöinä. Se saattoi olla hätäkeskuslaitoksen strateginen viestintätavoite yhden – tässä vaiheessa vasta tulossaolevan – sidosryhmän kanssa verkostoitumista, mutta myös silkkaa keski-ikäisen, keskikokoisen, keskinkertaisen ja luulokeskiluokkaisen törinää.

En kuitenkaan näe aihetta viitata fiktiossa tv-klassikko Star Trekin dystopiajaksoon enkä faktassa maailmanluokan diktatuurien taipumuksiin vieraannuttaa lapset vanhemmistaan tehden heistä pieniä ilmiantajia. En, vaikka asiallaolleiden pännähenkilöiden innoituksenlähde onkin suorastaan piruunnuttavan ilmeinen.

Kielen päässä on myös arendtlainen arkipäiväinen pahuus, jossa vain velvollisuutensa täyttävät ihmiset toimivat tehokkaasti päämääränsä saavuttaakseen. Eipä mahtane tuollainenkaan maailmankuvan muokkaaja sopia jonkin palokoulun käyneen sankaluurin sankarin päähän. Rekisteröiköhän itsesäätely sellaisella mitään?

"Mahtaakohan maailmankuvan käsite rekisteröidä mitään jollain palokoulun käyneellä sankaluurin sankarilla?"

Pahimmillaan mokomakin sivistymätön keskiluokkatyrkky keskinkertaisuus luuli, että nyt hän määrää kaikesta. Onhan sitä valtaa, pakko myöntää. Ainakin minä soitan tuohon numeroon vain jos on välttämätön tarve ja koska en pysty ohittamaan häkeä viranomaistoiminnallisena yhteyspisteenä.

Muistan myös – vaikken tahtoisikaan – keskustelun nuoruudentoverin kanssa. Tämä käyttäytyi aika helkkarin epäempaattisesti ja normaalisti sortajien – armeijan kapiaisten sekä poliisien – käyttäytymistä; silläerää 150 senttisen mikkihiiren suu vaahdossa osumaa saatuaan ja rivissä värisevien alokkaiden suhteen. Aika kauheaa.

Jonkinverran saa anteeksi kyynistymisenä, joka väistämättömästi seuraa säännönmukaisesta ikävien ihmisten kohtaamisesta kaikkein huonoimmillaan. Tai kun ei enää kehtaa kiistää kuinka tyhmä, saamaton, välinpitämätön ja paha ihminen saattaa olla. Sekä voivathan ne luullakseen omalla puolella olleet ammattilaisetkin pettää.

"Hätäkeskuspäivystäjä saa osan käyttäytymistään anteeksi kyynistymisenä, muttei tietenkään kaikkea."

Mutta. Kykenetkö katsomaan sivuun ennakkoluuloistasi ja hillitsemään kyynisyyttäsi vai joudutko muistuttamaan itseäsi että laitoithan varmasti empatian päälle? Tämä iso kysymys saattaa lahjomattoman rumasti kertoa, että oikeasti sinulla on ongelma. Ettet kuulu työskentelemään ihmisten kanssa lainkaan.

Onko 112 loppujenlopuksi pelkkä turhat yhteydenotot pois suodattava ihmisfiltteri? Sitä sopii miettiä, sillä ainakin minulle tuli YLE:n Ville Lappalaisen ylipäivystäjä Essi Molkkarin lähteeksi mainitsevasta nettijutusta käsitys, että sitä voi jopa olla puolet kaikista yhteenotoista. En minä sillä, kai sekin on tehtävä.

Välttämättömyys, pakko ja ajelehtiminen tosin ovat huonoja motivaattoreita, sillä tällöin ihmistyöhön kuulumattomat väärät numerot alkavat aina simputtaa heikompiaan. Ylipäätään; alhaisuudella pelattaessa saattaa myös ikävästi huomata olleensa itse se kehen ei oikeasti luoteta, mutta ketä halutaan silti käyttää.

"Olennaista on, että kykeneekö katsomaan sivuun kyynisyydestään ja asenteistaan vai pitääkö muistaa laittaa empatia päälle."

Siispä; eivätköhän hätäkeskuspäivystäjätkin vielä pudonne takaisin maanpinnalle. Opi, jotta on valtiolla hyvinkin tavanomaista olla samanaikaisesti vastuussa kaikesta vaan silti vailla valtaa mihinkään. Huomaa siinä yyjiiteessäkin olevan ydin, mihin he tai heidän laitoksensa eivät oikeasti kuulu, koska tulivat tosipaikassa ohitetuiksi.

Tämä näyttää, että mikä osa ammattiroolista on oppilaitoksen omaa markkinointia ja opettajiensa usein oikealle elämälle vierasta teoretisointia. Sen lisäksi tulevat oman työnantajan, ammatillisen viiteryhmän, työn tekemispaikan sekä itse luodut käsitykset milloin mistäkin. Ainoakaan niistä ei välttämättä kestä todellisuutta.

Koko hätäkeskusuudistus pitäisi ylipäätään ymmärtää siirtymäksi sääntöohjauksesta tulosohjaukseen. Se on tällä vuosituhannella ulottunut julkishallintoon ja siellä myös turvallisuusviranomaisiin, joista heistäkin on tullut resursseja mitä pitää käyttää harkiten. Kun siis kaikessa on kyse rahasta, ei tätäkään yhteisön ydintä säästetä siltä.

Katsokaakin muuten sitten, ettette missään vaiheessa ala kohdella kanssaihmisiä NPM:n hengessä asiakkaina, jotka oikeastaan ovat vihollisianne.