Asevelvollisuus surkeutuu loppunsa edeltä

(Kuva: Jari Kähkönen) Matkamuistoja ideologioiden sodasta: Harppi-Saksan
kansanpoliisin hihamerkki Jugoslavian kansanarmeijan ilmavoimien kypärä-
kassin kyljessä. Molemmissa nyttemmin entisissä valtioissa oli muuten ylei-
nen aselvollisuus ja isot armeijat. Silti pakko hävisi sodan.

Kun kansallisvaltio-Suomea tehtiin, tultiin rakennetuksi kaikenlaisia mielikuvituksen tuotteita. Näiden johdannaista on sekin pertsamedian usein toistama täysin päätön hokema, että jokainen mies on osapäiväsotilas eikä muuta voi kuin käydä armeijan ja kuulua reserviin. ”Yleinen asevelvollisuus” on loppunsa edeltä surkeutuva myytti.

Tuon ajan hengenperinnön tiivistynein osa; kansallisuusaate, on kuitenkin aivan liian päihdyttävää tai räjähdysherkkää tavaraa annettavaksi rahvaan käsiin sellaisenaan. Heidän näet halutaan vain kuvittelevan Suomen ja suomalaisten olemassaolo; ei luulevan omistavansa eikä etenkään määräävänsä niistä kummastakaan.

Kansallisuusaate kääntyykin siis sisäiseksi kuriksi. Alkuun riittää, kun on hiljaa, tottelee eikä aiheuta ylimääräistä vaivaa tai kustannuksia. Meininki kuitenkin tähtää sortajansa rakastamiseen, merkityksen näkemiseen tyhjänpäiväisessä ja hyväksymään kaiken heti kun vain joku määräjäksi tunnistettu jotain sanoaönähtää. Alistumiseen.

Ihan tosi; sitten joku vielä kehtaa ihmetellä, että tämä ihanuus ei kelpaakaan kaikille loputtomiin asti? Kuulut muka maailman parhaan maan jaloon kansaan, mutta vain niin kauan, kun maksat siitä käyvän hinnan. Pieni ihme on ollut, että näin läpinäkyvä vedätys on mennyt läpi Suomessa niinkin kauan kuin on mennyt.

On näet jo vanha vitsi, että yleinen asevelvollisuus oli 1800-luvun roistohallitsijoiden paras konnankoukku. Turhista seikkailusodista tuli valtion asia, kun ne julistettiin kansanedustuslaitoksesta; eikä rahvaskaan enää pakoillut petokseen ja väkivaltaan perustuvia sotaväenottoja, se astui tykinruoaksi ylevän isänmaallisia laulaen.

Suomessa on ponnisteltu paljon pitääkseen mokoma viritys elinkelpoisena. Vuoroin on ylpeilty, syyllistetty, salailtu, rangaistu, suljettu ulkopuolelle, kosiskeltu, manipuloitu ja leikitty niin täydellistä hallintomenettelyilveilyä kuin vain sotalaitoksen mielivalta antoi myöden. Vaan sitähän tuli sittenkin lopulta maalattua itsensä nurkkaan?

Se on ainoa mahdollinen lopputulos, kun Suomesta tekemällä tehtiin läpimilitarisoitu yhteiskunta, jossa armeijan järjettömimmätkin oikut menevät aina kaiken edelle. Ei asevelvollisarmeijan intoa, taloudellisuutta ja isoa kokoa pysty yhdistämään ammattiarmeijan taitavuuteen. Eikai kukaan kuvittele sellaista tosissaan?

Suomen armeija munasi viimeisimmän haasteensa; veteraaneilla syyllistämisen loppuessa kokemusasiantuntijoiden katoon se on kaikkea muuta kuin kiinni ajassa tai cool. Armeija on rääkki, hidaste ja epämukavuustekijä, jonka väliinjättäminen on tänään helpompaa kuin ikinä. Ilo tuo laitos ei ole mahtanut olla koskaan.

Syrjivä erivapaus, manipulatiivinen vapaaehtoisuus sekä ryhmä kerrallaan milloin milläkin verukkeella pois joukosta valitseminen ovat johtaneet laitoksen ansaan. Nyt ollaan samassa tilanteessa kuin Neuvostoliiton puna-armeija 1960-luvulla, kun Stalinin vainoamien ikäluokkien syntymättä jääneiden lasten olisi pitänyt astua palvelukseen.

Neuvostojohto teki pahaan ja syvällejuurtuvaan simputuskulttuuriin johtaneen strategisen virheen; sen vuoksi Venäjän armeija on yhä ei vain masentavan huono vaan ajoin suorastaan hengenvaarallinen palveluspaikka. Vankilalla ja armeijalla on tosiaan huvittavaa kyllä useita yhtymäkohtia, mutta harvalla vangilla on mitään asiaa sotilaaksi.

Siitäkö pitäisi nyt kiittää, että meillä 2020-luvun Suomessa vain yksi kentsu vollaa väenvähyyttä uutisissa? Armeija on tehnyt itsensä mahdottomaksi, jos siltä loppuu omasta syystään jo ainoa luonnostaan kotimaassa kasvava resurssikin: asevelvolliset. Uudelleenajattelu ei auta, jos täällä ihmiset ovat yhä maata ja maa armeijaa varten.

Suomi on niin läpimilitarisoitunut maa, että asevelvollisuus ehkä surkeutuu loppunsa edeltä, mutta armeija on ikuinen. Suuret muutokset ovat välttämättömiä. Kansalainen-sotilas -höpöhöpö on täysin out, ja pakko jäi ideologioiden sodan hävinneelle puolelle: nyt sekin sijainnee jossain erittäin harvinaisen sekä mahdottoman välimaastossa.