Kuinka saavuttaa uskottavuus ja menestys omassa tekemisessään?

(Kuva: Jari Kähkönen) Kysyttiin, mikset ole menestynyt, jos olet muka niin fiksu.
Vastaus annettiin.

Mitä itse tekisit paremmin/miksi kirjoitat näistä asioista/mitä yrität myydä? Siis, jos tekisin kaiken a) täydellisesti julkisesti ilmaiseksi b) vaikuttaakseni fiksulta koska pyrin joksikin c) tyrkyttääkseni omaa tuotetta tai palvelua; sitten saisin kirjoittaa mitä haluan? Puhukaa omasta puolestanne, siellä lokeroissanne!

Luuletteko etten tiedä, että blogit ovat netin esihistoriaa, jonka some silloin uusine palveluineen syrjäytti? Nykyään niitä ”seurataan” eli ollaan lukevinaan joka kolmas rivi sanallasanoen aika alhaisten viettien vetäminä. Seuraajat haluavat lähinnä kadehtia seuratun menestystä tai ilkkua menestymättömyydelle.

Bisnesbloggaajat, hitintekijät, elämäntapaposeeraajat sekä vaikuttajat ovat asia erikseen. Sitä en edes haluaisi olla. Kuka tahansa voi siis kirjoittaa tai ottaa kuvan; niiden tekemistä työksi ei arvosteta lainkaan. Kysymys on siitä minä sinut nähdään. Joitakuita ei nähdä ollenkaan, joten heistä ei edes varsinaisesti vaieta.

Todellakaan, kaikki netin klikkailu ei muutu myynniksi. Mutta, jos sinua ei edes noteerata, kukaan ei myöskään usko osaamiseesi. En osta ajatusta, että hyvä menestyy aina; se on pikkulasten satu, jota aikuiset kutsuvat tavanomaiseksi viisaudeksi. On se oma mielenrauha kallis ihmiselle! Siihenkään ei pidä ripustautua.

Tässä päivänä eräänä näytin muualle joensuulaiselle ammattiviestijälle blogini, jonka aihe oli vartijat; olin kirjoittanut sen Oodin puukotuksen jälkeen. Hän kommentoi, että minun pitäisi kirjoittaa oppikirja niin vartijoille, vartioinnin ostajille kuin käyttäjillekin. Heh, no, eihän aihepiiri nyt ihan vieraskaan minulle kyllä ole.

"Todellakaan, kaikki netin klikkailu ei muutu myynniksi."

Esikoisteokseni oli Vartijatarina -novellikokoelma; tyylilaji oli proseduraali, mikä on dekkarialalaji. Olen ohuesti huvittunut, että kun äsken lähetin kirjanipun viimeiset omat kappaleet Poliisi- ja Laurea ammattikorkeakoulujen kirjastoihin; kahdesta juuri viimemainittu ei suostunut laittamaan sitä hyllyyn.

Laureahan on ainoa paikka Suomessa mistä saa korkeakoulutasoista turvallisuusalan koulutusta; joskin he itse haluavat kutsua sitä riskienhallinnaksi. Siis vielä kymmenen vuotta alalta poistumiseni jälkeenkin kirjaston hyllyyn mahtuu kyllä Antto Terraksen Stockmann Yard - Myymäläetsivän muistelmat, mutta ei Vartijatarina.

Jopa Maanpuolustuskorkeakoulussa ollaan avarakatseisempia. Kolmas teokseni oli nimeltään Reservinsivarin loppusota, jossa kirjoitin armeijasta ja asevelvollisuudesta vähemmän kuin kauniisti, mutta kirjastonsa hyllystäpä sekin silti löytyy. Enpä olisi uskonut. Ansiotko ratkaisevat kuinka ihmisen käy? Älä naurata; et ole hauska.

Minusta turvallisuus on mielenkiintoista, ja tiedänkin siitä yhtä sekä toista. Tosin, tällä vuosituhannellahan kukatahansa voi heittäytyä asiantuntijaksi, jos on jotain näkevinään. No, tuokin on vain seurausta mielipiteen ja tosiasian epäsuotavasta samanarvoistumisesta julkipuheessa; nyt rellestävät puhuvat päät ja somesuoltajat.

"Ansiotko ratkaisevat kuinka ihmisen käy? Älä naurata; et ole hauska."

Samalla viikolla, kun luin Aleksis Salusjärven tavattoman pessimistisesti ihmisen arvoa käsittelevän kolumnin; laskin myös käsistäni Mikko Uolan kirjan Ernesti Hentusen elämäntyöstä. Kansallisen Radikaalipuolueen ja Totuuden Torvi -lehden perustajaa, filosofian maisteria sekä lakimiestä kutsutaan kansakunnan hovinarriksi.

Kuinka paljon hänen elämäntyössään oli loppujenlopuksi kyse kostosta, ja päätymisestä tappelemaan itsehaastetun riidan jälkeen; täysin vailla yleisen edun häivääkään? Vaikea sanoa, koska jos Hentusta ei ole tyystin unohdettu; hänen ja lehtensä nimiä sanotaan enää vanhojen ihmisten kesken kirosanan korvikkeina.

Ernesti Hentusen elämäntarina tallensi kuitenkin kertomuksen kovakouraisesti hallitusta menneisyyden Suomesta, jossa sananvapaus oli mitä oli. Viranomaisia ei saanut vankeusrangaistuksen uhalla herjata, eli kirjoittaa heistä valheellisesti; tosin totuudenkin kanssa oli oltava säästeliäs, koska se taas olisi voinut häpäistä heidät.

Samat viranomaiset saattoivat myös vetää suomalaisen kynähenkilön oikeuteen vieraan vallan tai sen johtajan loukkaamisesta, jos tekstin katsottiin haittaavan maidemme välisiä suhteita. Olin kyllä kuullut tästä, mutta uskoin sen vasta nyt, kun vahvistus tuli myös toisesta kirjallisesta lähteestä. Sensuurikin on jo alisana!

"Vapauskaan ei sovi kaikille. Valintasi kertovat mikä olet."

Ehkä moisen maan vallanpitäjiä ja virkamiehiä tulikin arvostella eikä tänään kavahdettu henkilökohtaisuuksiin meneminenkään ollut pahasta? Ja sai Ernesti Hentunenkin maksaa rohkeudestaan, todentotta. Kun se vain on aina niin, että selkääntaputtelijoita riittää, mutta laskunmaksun hetkellä olet silti yksin.

Siispä, sen minä nakkaan menestyksellä, tunnettuudella tai heh...uskottavuudella, jos ne saavutettuani en enää saa olla minä. Mikäli ajattelun sijasta pitää vetää linjaa, sekä parhaansa mukaan suditella olemattomiin kaikki, mikä saattaisi olla ristiriidassa sen kanssa ja tulla ”löydetyn onnen” tielle. Kyse on vapaudesta.

Vapauskaan ei sovi kaikille. Joku voi olla linjaton tempoilija, jonka kanssa eläminen ja yhteistyö on tavattoman vaikeaa, koska uskottavuus puuttuu täysin. Mutta vastakohta; pitää kaikessa ahdasmielisesti kiinni oppijärjestelmästä, on sekin yhtä väärin. Valintasi kertovat suoran totuuden siitä mikä oikeasti olet.