Ohimennen

Iltakävelin; tähtäsin kirjastoon lukemaan lehdet. Lähdin liikkeelle taukopaikalta; pakkanen oli kiristymään päin, tuuli hieman, mutta sitä tuskin edes huomasi. Havaitsin poikakolmikon kulkemassa marketilta etuoikealla horisontissa; kahdella oli energiajuomatölkit käsissä, kolmas kiipesi lumikasan päälle.

Kaksi pojista oli jättää kolmannen, mutta tämä huomasi aikeen pitäen kimakkaa poikaäänistä meteliä. He lonnivat täkäläisittäin kevyenliikenteenväylästä käyvälle 80-luvun pururadalle. Kuulen keskustelun; se koskee hidastelua, jonka takia ei enää ehditä – en saa tietää mitä. Arvaapa kaksi kertaa kiinnostiko?

Pituuseron – vähintään päänmitta – huomasi jo kauas. Puhujalla oli myös jo alkanut äänenmurros – toisin kuin sillä lössin kolmannella. Ikäepäsopivaa seuraa. Ei kuulu joukkoon; ei ainakaan enää, jos on ehkä joskus kuuluikin. No, ei nyt silti ainakaan soiteta Anssi Kelan Kissanpäiviä Nummela -levyltä.

"He olivat ikäepäsopivaa seuraa toisilleen. Kolmas ei kuulu joukkoon; ei ainakaan enää, jos on ehkä joskus kuulunutkin."

Mitähän tuonkin mukanaroikkumisen takana piilee? Sitä saan aiheen pohtia uudemman kerran, kun ilmeisen lapsellinen ja ”vääristä” asioista kiinnostunut joukon pienin alkaa ensin vilkuilla sekä sitten kävi puhuttelemaan. Sanoi ilttaa; aidosti paikallismurteella, vähintäänkin kunnioittavanoloisesti. Kukaties olikin.

Ovatkohan naapureita, yhden vuoden ikäerolla, eikö väistämätön muutos hänessä ole vielä alkanut vai ollaanko peräti samaa perhettä eivätkä kaksi olisi päässeet enää ulos tuohon aikaan vailla mandaattia pitää kolmatta mukanaan? Vaikea sanoa. Ei ihan todensanoen kiinnostakaan, mutta siinähän nuo nyt vain ovat. Ohimennen.

Tein vastuullisen aikuisen päätöksen; en anna pikkupojalle minkään vertaa huomiota. Hänelle on epäilemättä tiedossa – ainakin tuolla toimintatavalla – nöyryytys; on näet arvioinut väärin niin kaveruuden syvyyden, viehätysvoimansa kuin ventovieraiden empatiankin, mutta minun ei tarvitse sitä hänelle antaa. Ei ainakaan nyt.

"Selvästikin pikkupoika kerjää nöyryytystä, mutta sitä minun ei tarvitse hänelle antaa. Ei ainakaan nyt."

Ohitin kolmikon kävellen, koska he seisahtuivat kevyenliikenteenväyläntapaiselle; minun oli meno omiin juttuihini. Ei seuraa välikohtausta. Hetken on jopa hiljaista, mutta ennenkuin tavoitin välietappini, kuulin kimakkaäänisen pikkupojan mekastavan vasemmalla metsäntapaisessa osana joukkoa. Ei havaittavaa hätää, mekastakoon.

Äänipatjan levottomuus vahvisti ajatusta joukkoonkuulumattomuudesta ja sen ymmärtämättömyydestä. Lienekö kyse edes tavanomaisesta ryhmätyötaidosta kuten tilan ottamisesta vai yritetiinköhän tuossa peräti ottaa tila haltuun – pomottaa? Tapahtukoon mitä tapahtuu; minä ainakin pysyttelen erossa mokomasta.

Ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä ellei halua. En nyt halua, koska olen oppinut, ettei silloin koskaan pysytä kauaa sen paremmin asiassa kuin asiallisinakaan; tekemisissäoleminen muuttuu itsetarkoitukselliseksi. Suksikoon kuuseen tarinoimaan aikaansa kuluttamaan ynnä ystäviä etsimään.

"Ei huvita tarinoida, kuluttaa aikaa tai alkaa ystäväksi. Suksikoon puolestani vaikka kuuseen."

Enemmin minua kosketti, kun jouduin virhearvioni vuoksi vaihdattamaan Fiatin suosituksenmukaisen vakioakun tehokkaampaan vain vuoden jälkeen. Hukkasin näet reissussa toisen yli vuosikymmenen hyvinä pysyneistä nahkaisista teddyvuorisista työkäsineistäni. Sami Kuronen lauloi Pelastit mut Karjalaisessa Sykkeessä.

Tohtoroinut sosiologi Riie Heikkilä Tampereen yliopistosta päätti kulttuurin saavutettavuutta koskeneen yleisönosastokirjoituksensa Hesarissa toteamukseen, että tutkimuksensa perusteella kulttuurinkuluttamattomuudessa ei yleensä ole edes kyse rahasta. On tipahdettu uhmakkaasti sanoitettuun ulkopuolisuuteen.

Atskin näyttelyvalvoja mainittu pääkirjoituksessa? No, se liittyi Taidetestaajat -hankkeeseen, mutta epäpedagogisuudesta viis, ääntäjähän hillui henkilökuntaan kuulumisen etuoikeusharhassa; piti vartijaa variksenpelättinä – kehitellen olemattomia valtuuksia ja tehtäviä väitetyn huolenpidon varjolla. Ohimennen.