Ei ainoatakaan turhaa sanaa tai ylimääräistä katsetta – kiitos

(Kuva: Jari Kähkönen) Tässä kuvassa voi olla – tai olla olematta – viesti.

Olenko tyly runonlaulajien heimoisille, joita tänään ympärilläni pyörii? Ihmiset olettelevat, leimaavat, kyttäävät someja, koettelevat onneaan ja tuputtavat itseään, koska ovat ihmisiä. Ainakin minä olen saanut mokomasta kyllikseni vuosikymmenten mittaan – se on pääsyy suhtautumiseeni.

Ajoin olen saattanut olla toistakin mieltä; oli tarve olla osa porukkaa tai halusi rahaa merkityksellisyydentunnetta seksiä eli mitäikinä. Sitten huomasi, että ei käytännössäkatsoen ikinä tule nähdyksi sellaisena, kun mitä itse luuli olleensa. Yhdet ne siis vain pälpättävät, toiset vaikenevat; harvat johtavat, enimmät seuraavat.

Nii-in; Sointulan seinällähän on taulu, jonka mukaan ihmisillä on outo tarve viettää aikaa keskenään, – mutta itse lisään siihen – kukaan ei tosin takaa kauanko eikä etenkään miten. Ensin yllätyin, sitten järkytyin, seuraavaksi petyin ja lopulta ihmiset eivät enää kiinnosta minua – ei sitten lainkaan.

"Ihmisillä voi olla tarve viettää aikaa keskenään, mutta kukaan ei takaa kauanko tai miten."

Se on oma ongelmasi, jos sinua pitkästyttää, oudoksuttaa, tulit uteliaaksi, pelkäät tai koet vastustamatonta tarvetta olla ilkeä eli lytätä. Niinikään; jos et voi elää ilman syyllistä eli jotakuta kelle nauraa, – harminpaikka, mikäli valinta ikävä kyllä kohdistui minuun, – mutta katsokin, että teet sen etäältä ynnä näppisi pysyvätkin irti.

Inhimillinen vuorovaikutus on aina usko- ja luottamusloikka, mutta minä en muuten sitten usko enkä luota – en pätkääkään. Saatan olla lähelläsi; näin on todennäköisesti siksi, koska joko haluan täältä jotain tai se tapahtui täysin sattumankauppaa – älä siis luule itsestäsi liikoja. Mikään tästä tai siitä ei oikeasti ole sinua varten.

Nii-in; joillakuilla on niskassaan elämänmittainen kauna, toiset ovat tasapainottomia, kolmannet äkkipikaisia ja neljännet tekevät toistuvasti samat virheet uudestaan odottaen silti erilaista lopputulosta. Jokainen nimittäin toivoo pohjimmiltaan vain tulevansa rakastetuksi omana itsenään, mutta kenellekään ei ole taattu kumpaakaan.

"Jokainen toivoo tulevansa rakastetuksi omana itsenään, mutta kenellekään ei ole taattu kumpaakaan."

Minun ei enää – onneksi – tarvitse olla tavattavissa eikä käytettävissä – etenkin, koska moisesta seuraa mukana kaikennäköistä niin ennalta-arvattavaa kuin -arvaamatontakin ei-toivottua. Vaikka siis paikallaan seisomiseni tai hidas kävelynopeuteni ehkä triggeröikin, se on perseilemään alkaneen oma häpeä.

Minä en nimittäin enää kuulu minkäänlaiseen turvallisuusorganisaatioon, jossa pitää huolehtia niin hälytysvalmiudesta, havainnointi- ja toimintavapaudesta kuin oman toiminnan suojastakin. Niinä vuosikymmeninä kasvattamattomat kakarat hylätyt vanhukset sekä kylähullut karkotettiin matkoihinsa – ellei heillä ollut jotain asiaa.

En liioin enää hoida muiden kuin omia asioitani. Siispä; olisi parempi kun yleisemminkin älyttäisiin, että yksin täällä ollaan sekä jokainen vastaa vain itsestään. Vai onko ”yhdessä yksin olemisen” hauskuus kuin vaasalaisopiskelijoiden niin kutsuttu yhteisöllisyys, jonka odotetaan loppuvan perässään suljettuun asunnon oveen?

"Vaasalaisopiskelijoiden käsitys on, että yhteisöllisyys loppuu kun panee asuntonsa oven perässään kiinni."

Elämä ei nimittäin valitettavasti toimi näin, eikä minulla ole enää mitään tarvetta siitä vaieta. Jos yhteystietosi ovat saatavilla, myös turhat ja luikurit voivat antaa kuulua itsestään. Mikäli olet havaittavissa tai sijaintisi tiedetään, toisilla voi olla mielipide sinusta etkä välttämättä tykkää siitä yhtään.

Kokonaan oma lukunsa on ihmisten taipumus tulla kertomaan tuo silti – nähdäkseen kuinka reagoit. On ylitsepääsemättömän vaikeaa antaa sen olla mitä ei ymmärrä, tarvitse eikä halua; siitä huolimatta, että kyseinen oivallus olisi ollut ainoa tapa saavuttaa mielenrauha. Voisi myös myöntää haluavansakin sijastaan mielihyvää.

Jos jäi epäselväksi; ilmiö on minulle aivan samantekevä. Painu helvetinkuuseen tarinoimaan, yrittämään riemua yhdestä sanasta, johdattelemaan siihen otsikonviereen kuin koko ajan tähtäsitkin, tilittelemään, tulemaan nähdyksi, hakemaan vahvistusta ihmisyydellesi ja niin edelleen.

"Ainoa tapa mielenrauhan saavuttamiseen on oppia olemaan välittämättä, mutta halutaanko se todellisuudessa saavuttaa?"

Olen naama pokkana, tuppisuinen ja vältän katsekontaktia, koska en välitä olla kanssasi missään tekemisissä. Ei kiinnosta luulotellut tietosi eikä väitetyt mielipiteesi; huolia, murheita, haluja, julistettavaa, myytävää eli ostettavaa – tai mitä ikinä – ei ole. Ja jos nyt olisikin niin en kertoisi sinulle.

Minua paremmat miehet, – ketkä tekevät yhä aikapalkattua säännöllistä työtä, – osaavat ja/tai viitsivät sujuvasti höpötellä niitä-näitä eli puhua hyvää-päivää-lampaanpäätä; itse en moiseen suostu kuin hätätilanteessa. Äläkä liioin luule kippaavasi murheitasi niskaani tai tekeväsi minusta yleisöäkään esityksellesi.

Entä jos kaikki suhtautuisivat samoin kuin minä? Niinpäniin; sehän on se perinteinen kiinnitakertuminen, kun on olevinaan toisesta huolissaan – tai torjunta aiheutti turhauman, muttei kuitenkaan ole tapana reagoida rajummin. Niin; aina kun oli hiljaa ja naama pokkana, ne sepittävät täytteen ”tyhjälle tilalle” omasta päästään.

"Entä jos kaikki suhtautuisivat samoin? Se on perinteinen reaktio, kun turhauttaa tai on muka toisesta huolissaan."

Että ei ainoatakaan turhaa sanaa tai ylimääräistä katsetta? Minä olen yksin, en yksinäinen. Minun ei ole tylsä enkä liioin tunne turvattomuutta. Unohtamatta tietysti tarvetta tulla imarrelluksi luullusta tärkeydestään, vauraudestaan sekä viehätysvoimastaan. Siksihän ne silmät kääntyvät ja se suu aukeaa – yleensä.

Terve, tasapainoinen sekä koulua käynyt aikuinen ei ikinä pidä ihmistä muuna kuin päämääränä itsessään, mutta samalla hän tekee selkeän eron ihmisen ja hänen tekojensa välille. Vaikka siis kaikilla on yhtäläinen ihmisarvo, professoriksi voi päästä vain tohtoroinut julkaissut opetustaitoinen verkostoitunut yksilö.

Siispä; on myös mahdollista erottaa toisistaan itsetarkoituksellinen ja tarkoituksellinen vuorovaikutus. Vahinko käy silti helposti; yksi sanoi ensin jotain ja toinen siihen vastasi – pianpa on käynnissä turhanpäiväinen kälkätys, josta – tai kälkättäjästä – ei ole päästä eroon sitten millään. Asiaa puhumaan pyrkivä alkaa näyttää aivan naurettavalta.

"Että ei ainoatakaan turhaa sanaa tai ylimääräistä katsetta? Se riippuu siitä oliko vuorovaikutukselle tarkoitus vai ei."

Edelläkäyvää olisin tuskin muuten kirjoittanutkaan, mutta kuulin Radio Suomen iltapäivälähetyksestä nykyään käyvän paikallisminuuteilla Pohjois-Karjalan olevan maamme kolmanneksi eniten psykiatrisesti sairastavin. Hyvinvointialue on käynnistänyt oikein hyvinvointihankkeen. No, tarpeeseen menee, ei saata muuta sanoa.

Silti; kivat Camilla Nissiselle – Karjalaisen haastattelun perusteella – , jos hänelle on siunaantunut yksin myönteisiä kohtaamisia. Pikkulapsen kanssa liikkuminenko sen sai aikaan? Yksinäisyys olkoon ehkä maakunnassamme jo epidemia, mutta – mitä minuun tulee – potijat etsiköön lievitystä Kontiotuvasta tai Kansalaistalolta.

En tiedä, että mitä nämäkin yli seitsenkymppiset boomerit olivat; ainakin he koettelivat itsehillintääni eri kerroin kirjaston omatoimiajalla. Yksi toljotti päin seisten keskellä aulaa ja toinen taas oli tutkivinaan pyörivän telineen kirjoja – molemmat tajusivat häipyä vastaa myötäni – ensinmainittua mahdollisuudesta jo oikein tiedotinkin.