”Miks tää Kontiolahti on niin paska paikka” – tai – ”Vain Kontiolahdessa”

(Kuva: Jari Kähkönen) Helsingissä ei paljon kuikuilla, morjestella tai tarinoida.
Sen maaltamuuttaja saa vielä sinne saavuttuaan oppia.

Otsikon antoivat minulle kaksi tuntematta jäänyttä murrosikäisiltä vaikuttanutta poikaoletttua, jotka heittelivät palloa popmusiikin soidessa, kun ohitin heidät vastaamatta toistuviin tervehtimisyrityksiinsä tai edes katsomatta päin. Voivoi kasvavan lapsen tuskaa. Hah-hah-haa. Ette te ole saamassa minulta huomiota.

Paskuuden ydin oli silläerää kuulemma ”haluttomuus edes moikata meitä”. Sikäli, kun tarkkasin murretta oikein; saattoi jopa tapahtua matkailumarkkinointirikkomus, sillä ei ollut kohtuuton oletus heidän saapuneen kirkonkylään vallan toisilta mailta, vaikka silti Suomesta. Solvauksiakin varmasti sanoivat, mutten niitä en itse kuullut.

Tempaisin siis taukopaikalla slingin selästä eteen, sieltä vihreiden A 6 Snigelin kansien välissä olevan avolehtiön ja oranssin sinikorkkisen BICin käteen; nauraessani merkitsin muistiin tuon sekä toisenkin vastaavan – vain Kontiolahdessa -puuskahduksen aikojen takaa. Tuolloin en hupikävellyt – palasin kaupasta kotiin.

"Seneräinen 'paskuuden ydin' oli väitetty kenenkään haluttomuus edes moikata heitä. Tätä on tapahtunut ennenkin."

Soitetaanko Offspringin The kids aren’t alright vai Tehosekoittimen Oton Hollolan valot Hotelli Soinnusta? Ehkä heittäydymme oikein dramaattisiksi; pannaanpa Simon&Garfunkelin My little town – vaan kuitenkin selitellen, jotta nykimässä kuin sormi aseen liipasimella on tänään yksin runoratsun hoplaus – ei muuta.

Aijai. Ihminen näkee, kuulee ja ymmärtää mitä haluaa. Jos on kotipaikkaansa vihaava angstiteini, kokee saavansa niin vasemmalta kuin oikealtakin väheksyntää, pilkkaa sekä komentelua. Kun siis luin tällä viikolla Kotiseutu-uutiset, ihmettelin että kuka muka määrää Liperissä ”ne nuoret” pois joltain tietyltä julkiselta paikalta?

Lieneköhän siinäkin käynyt niin sanottu tavallinen tarina. Oli yhdet, toiset tulivat katsomaan heitä ja pianpa kasassa oli joukko, joka ryhmäytyi – vai sanoisinko lopputuleman perusteella, että tyhmäytyi – tieskenen alettua hakea porukan suosiota&huomiota temppuilullaan. Ehkä hän oli jopa ongelmapersoonan alku.

"Kotipaikkaansa vihaava angstiteini 'kokee' niin vasemmalta kuin oikealtakin väheksyntää, pilkkaa sekä komentelua."

Mitä minuun tulee; Perä-Karjalan sosiaaliset kuviot ja Sopeudu tai muuta pois -automaatio eivät paljon nappaa. Mutta pidän kyllä tästä huolimatta puoleni – vaatteeni, puheeni sekä harrastukseni voivat siis olla mitä ovat – sisältäni löytyy myös kurin palauttavan jyrääjä-santarmin rooli, – jos sitä vain kyllin kerjätään.

Tätä ristiriitaa täkäläiset eivät ole tajuavinaan. Olen sitä kyllin monta vuotta katsellut, joten vältän kaikkia kontakteja heihin enkä piittaa jahka satunnaisesti altistun pyrskähdyksilleen. Kummempana en pidä näiden wannabekarhujen tai perusmörköjen erauspentujenkaan huomionkerjäämistä. Siitä morjestelussaan on kyse.

Vaan en minä niille silti mitään anna, myy, ohjaa, opeta tai pyydä mukaan jänniin juttuihinkaan; jos nyt "tarkoituksestani" ylipäätään on joku selkeä käsitys. Sikäli, kun tosiaan luulivat ikävertaiseksi, joka tahtoisi pallotella kanssaan musiikkia kuunnellen – käykääpä pennut optikolla näöntarkastuksessa.

"Mikäli luulivat ikävertaiseksi, joka olisi halunnut kuunnella poppia ja pallotella – pennut käyköön näöntarkastuksessa."

Niin. On varmasti turhauttavaa olla matkatavaraa, jota liian kiireiset vanhemmat siirtelevät oikkujensa mukaan ja vedetään yhteiskunnan niin kutsuttujen palveluiden läpi kuin vallan liukuhihnalla seisoisivat. Täällä maakunnan nuorimmassa, vauraimmassa, kovimmin kasvavassa sekä missälienee – ylisana-Kontiolahdessa.

Keskellä maakuntaa, jossa joko muututaan – häveliäästi sanoen – laiskaksi eli selkärangattomaksi vetelykseksi tai...hahhahhaa...sitkeäksi eli röyhkeän omaehtoiseksi pomottajaksi – sikäli, kun siellä ylipäätään viitsii asua. Kaikki heidän väliinsä – normaalin kirjoon – sijoittuvat katoavat viimeistään kaksikymppisinä.

Päättänenkin siis tämänviikkoiseen kaupparoboottiuutisointiin, jossa ällikällälyövintä täytyi olla ihan outo ilo koneen ”sanomista” positiivisista patenttilauseista. Sitäkö minä en aikanaan osannut vai näinkö – sopeutuen – onnen sinisen hetken itselleni saisin? No, kuule – painu helvettiin. Ei ole tulossa. Jotain rajaa teeskentelyynkin.