Kaksinaamaiset ”ystäväni”, jotka tervehtivät vaikka väkisin tai alkavat jopa seurata

(Kuva: Jari Kähkönen) Havainnekuva tyypillisestä täkäläisestä järvisestä hiekkauima-
rannasta, jolla tässä kirjoituksessa käsitellyt asiat eivät tapahtuneet. Vaikka toisaalta;
jos alaikäisen juhlapyhä- ja teemapäiväkännäyksen katselu huvittaisi, eiköhän sitä
tiettyinä kellonaikoina tuoltakin löytyisi. Ei huvita. Sellaista olen nähnyt tässä elä-
mässä aivan tarpeeksi.

Olinpa kerran kävelyllä ilta-aikaan muuan työstä vapaan päivän päätteeksi. Näin yksinään autiossa paikassa seistätoljottavan nuoren jo kymmeniin metreihin. Hieman myöhemmin ohitin pallopelaavan kolmikon, joista yksi alkoi morjestella – neljästi se jaksoi yrittää, vaikken vastannut kertaakaan. En edes katsonut päin.

Minä olen tarkoituksella reagoimaton. Valittu toimintatapa johtuu siitä, että tässä elämässä kaikki on kuitenkin joko kusetusta tai turhuutta; annan myös kernaasti kunkin munata itsensä ihan omaan laskuunsa ennenkuin teen mitään. Jos teen; en välttämättä suinkaan aina. E-I KIIN-NOS-TA. Tätä ne eivät täällä opi sitten millään.

Vaan mikäs siinä; kävely on iloinen asia ja hyvä harrastus – kukin kulkekoon sekä pitäköön taukonsakin missä tykkää. Samapa tuo minulle oikeastaan on; näin ajattelin nytkin, kun tein ensihavainnon pitkätukkaisesta ilmeisen alaikäisestä poikaolotetusta mustissa vapaa-ajanvaatteissa tulevalla kulkureitilläni.

"Kukin kulkekoon sekä pitäköön myös taukonsa missä tykkää. Samapa tuo minulle oikeastaan on."

No, kuljin siis niinkuin aioinkin – päästyäni tarkoittamalleni taukopaikalle en enää nähnyt siellä kyseistä junnua ja vailla sen kummempaa olisin luultavasti pian unohtanutkin koko asian. Jatkoin matkaani; hyvin tieten, että seuraavaksi reitti alkaa kulkea ”nuorisolaisten huudeilla”, joita ne ressukat luulevat yksityisalueekseen.

Olen tehnyt voitavani; määräysvaltaa käyttävä ei suvaitse kieltää asiatonta oleskelua, aidata eikä vartioidakaan aluetta. Poliisipartiointiakin olen pyytänyt, mutten ole nähnyt. Mitä teen mokomassa paikassa? No, kakarathan eivät määrää missä minä kuljen ja myös maiseman urbaanius miellyttää silmääni jollain tavalla.

Kolmikko oli siis pallopelaavaisen näköinen enkä noteerannut näitä itseäni kiinnostamattomia ventovieraita mitenkään. Kohta takavasemmalta alkoi kuulua voimattoman arkailevaa tervehtimistä, mutta jätin vastaamatta, sillä harvoinpa jollain hät'hätää täysi-ikäisellä pillurallaajalla on minulle mitään oikeaa asiaa.

"Seuraavaksi reitti alkoi kulkea nuorisolaisten huudeilla, joita ne ressukat luulevat yksityisalueekseen."

Pääsin tiellä seuraavaan mutkaan; kuulin takaa vähänkäytetyn hiekoitussepelin rahinaa jalan alla kuivalla asvaltilla. Käännyin ja mitähän näinkään? Alussa mainitun mustissa vapaa-ajanvaatteissa kulkevan pitkätukkaisen poikaoletetun. En silti ollut millänikään vaan jatkoin vain yhä kävelyäni.

Aiempi kolmikko taas ei kai joko tajunnut tai välittänyt kuinka pitkälle äänensä kantaa, sillä nyt olin jo seuraavalla suoralla, mutta kuulin sinne asti ne tavalliset nimittelyt – vaimeasti, mutta kuitenkin. Tulin risteykseen, jossa ylitin kadun suojatietä pitkin. Toisellapuolen katsoin taakseni; pentu näytti kääntyvän toiseen suuntaan.

Kävelin eteenpäin tarkoittamaani reittiä. Ohitin kiinteistön, jonka huoltorakennuksen kuori on luvattoman hapero ja peruskunnoton; asvaltille asti ei erota, että roikkuuko se vain vai onko jo käynyt kilikali. Kävin lähempänä – ei ollut – tielle palatessani näin yht’äkkiä saman musta-asuisen pennun kävelemässä taas jälleen perässäni.

"Käännyttyäni takaisin kiinteistön ulkokuorelta; sama musta-asuinen pentu käveli taas jälleen perässäni."

Tässä vaiheessa alkoi jo ärsyttää ja se luultavasti näkyi myös naamasta. Sikäli, kun olisi kohdalle tullut, pentu olisi saanut kuulla mitä olen mieltä hänestä ja harrastuksistaan. Mutta tämäpä kääntyikin pois asvaltilta polulle, sekä meni menojaan taas toiseen suuntaan. Parempi näin, sillä siitä kohtauksesta olisi varmasti tullut molemmille ikävä.

Nämä kaksinaamaiset ”ystäväni” tervehtivät siis vaikka väkisin ja rupeavat jopa seuraamaan, – mutta turhaan – en minä puhu alle 35-vuotiaille kuin poikkeustapauksissa. Eikä sitäkään vanhemmille taata mitään. Sitäpaitsi – te näytitte kuusi vuotta sitten mitä olette, – joten viihtykääpä ihan keskenänne vain.

Tuppukyläläisten tavat kyllä ovat pirun oudot; niihin ei totu edes 11 vuodessa. Mutta; kun ette kerran nuku talviuniakaan, niin jättäkääpä sitten rynnimättä, örisemättä ja myös nousematta takajaloillenne. Ette ole minkään kuninkaita – ihmisen erauspennun elämöinnin torppaa yksi poliisipartio. Jota en viitsinyt kutsua paikalle. Tällä kertaa.