Ärsyttämisessä on fifty-sixty tsäänssi, ettet tykkääkään saamastasi huomiosta

(Kuva: Jari Kähkönen) Ihmiskontaktin ja kohtaamisen tarve voi käydä
niin suureksi, että toisia aletaan ärsyttää tarkoituksella.

Olipa kerran työyö; piirivartijana pidin luvallista taukoa tehtaanportilla mikroaaltoeinettä naamaani työnnellen, kun sen vuoroesimies poistui paikalta. En yhtynyt tervehdyskuoroon, kosken kyennyt; hän pysähtyi, kääntyi takaisin sekä katsoi päin. No, – sanoinpa sitten minäkin, – kun nielaistuani sain taas puhutuksi.

Sellaista se ihmisten kanssa tekemisissä oleminen on; aina ne kerjäävät jonkunsortin reaktiota, vaikka toisinaan eleettömyyteen on asiallinen syy ja kolmanneksi voi aivan yhtä hyvin olla kiinnostamatta eli ei vain jaksa. Tätä pohdin, kun YLE näemmä sitten antoi torstaina ykköskanavan Ulkolinja-dokumentin slotin vaalitentille.

Sijastaan katselinkin Maikkarin Katsomosta Benjamin Zandin inceldokumentin, jossa maskin taa piiloutunut D kehtasi laulaa kouluammuskelusta itseään kitaralla säestäen. Hän selitteli sitä virnuillen ”ikäistensä kuuluvankin ärsyttää vanhoja äijiä”. Johan oli suoltoa – ihmekään, että saamattomuus on käynyt kokonaisvaltaiseksi elämäntavaksi.

"Ihmisellä on niin valtava nähdyksi tulemisen ja ihmiskontaktin tarve, että se rupeaa ärsyttämään ellei niitä muuten saa."

Siitä siirryin Kerrostaloprinsessojen ensikauden loppuun ja uudella nimellä tehdyn toisen alkuun; hekin oppivat, että päihtymys haihtuu, tanssimusiikki loppuu ja iloiset bailuseurat hajaantuvat aina lopulta. Elämä ei liioin ole mikään itseruskettava tai muu kauneudenhoitotuote, joka vain nautitaan yksin selinmakuulla sohvallaan.

Olin myös luonnollisesti – paikallislehtitorstai kun oli ollut – lukenut Lieksan Lehdestä nykyaikaisesta koulusta. Luokkatoveri -ohjelmaa seuraavat ovat koulumummon johdolla velvolliset katsomaan silmiin, tervehtimään, vaihtamaan kuulumiset, pelaamaan pelejä sekä kiittämään vastustajaansa vaikka voittaisivatkin.

Paras eli pahin kuitenkin viimeksi. Kerran viikossa jokainen menee luokan eteen, jolloin opetusryhmän on keksittävä vähintään kolme piirrettä mistä häntä kehutaan. Kiinan meininkiä! Nehän tulevat siellä suorastaan aivopestyiksi! Olenko nyt löytänyt selityksen sille miksi kakarat änkeävät lähelleni ja käyttäytyvät sietämättömästi?

"Onko Koulutoveri -ohjelma syy sille miksi kakarat änkeävät lähelleni ja käyttäytyvät muutenkin sietämättömästi?"

Voi lapsiraukkoja. Eivät kaikki ihmiset tunne tai välitä tutustuakaan saati rakasta toistaan. Hahahhaa. Hullujako te olette? Olehan kuule olettelematta yhtään mitään. Vastaan voi esimerkiksi tulla luontaisesti syrjäänvetäytyvä sekä vähäpuheinen tyyppi, jolle kontaktiin pakottaminen on kuin skolioosista kärsivän selän väkisin oikominen.

Jotkut voivat myös vihata toisiaan niin pahasti, että hyvä kun jaksavat naamatusten sattuessaan pysyä edes jotenkin kuosissa. Tai ehkäpä vastaan töytäytyy elämäntarinan kertoja, saarnaava-palopuhuva kylähullu, elämänlaatua huonontavien tuotteiden kauppias, pedofiili, päihtynyt, väkivaltainen eli tiesmikä muu – vaarallinen henkilö?

Tämä lienee haidtlaista lasten ylisuojelua reaalimaailmassa suomalaiseen malliin, vaikka Amerikassa ehkä opetetaankin, ettei ventovieraille – edellämainituista syistä – puhuta. Hahhaa. Armeijankin A-alueella oli olevinaan säännöt; henkilökunta tosin vain niskuroi avoimesti/nauroi valvonnalle. Tietokin oli usein joko vanhaa tai väärää.

"Voi lapsiraukkoja. Eivät kaikki ihmiset tunne, halua tutustua tai rakasta toisiaan. Olkaahan kuulkaas olettelematta."

Itse olen päähinettä myöten täynnä niin ihmisiä kuin kotkotuksiaankin. En katso sen paremmin velvollisuudekseni kuin oikeudeksenikaan kenellekään mitään opettaa, mutta kummakyllä monet – niin nuoret kuin vanhatkin – vaivaavat minua silti usein tässä löysäsuisten perusmörköjen maakunnassa. Suksisivatpa...jonnekin.

Siispä; omalta kohdaltani olisi paras, kun julkisen sektorin henksut unohtaisivat nopeasti tämänkin villityksen. Opettaisivat itsetuntemusta, -luottamusta ja arjen selviytymistaitoja – sitä kannatan, – mutta ei lasten silti kuulu luulla koko maailman olevan kuin heidän luokkansa ja osoittaa mieltään kun paljastuu ettei ollutkaan.

Nimittäin; rakkaat pikku höpsöliinit: tässä maailmassa vain se on taattu ettei mitään ole taattu – kenellekään –, varmaa on vain epävarma ja ainoa pysyvä asia on muutos. Opit ettet kiinnosta ketään, olet keskinkertaisuus, sulaudut massaan ja jos kerjäät huomiota ärsyttämällä niin on fifty-sixty tsäänssi ettet tykkääkään siitä mitä saat.

"Ei lasten kuulu luulla koko maailman olevan kuin heidän luokkansa ja osoittaa mieltään kun paljastuu ettei ollutkaan."

Niin, – heh – karjalaisellehan sanoa saaminen on Elämän Leipä; on havaittu. Selkeä kahtiajako kuitenkin vallitsee; kunnon ihmiset toljottavat kuin ohimarssilla vaikka toiseen suuntaan kulkisivat, sekä sivuuttavat mutta vain katsoakseen kieroon, ja ruotuvaivaiset tai sellaiseksi kohta muuttuvat yrittävät jututtaa vaikka väkisin. Suotta.

Ei kiinnosta esitellä itseäni enkä välitä tietää kuka tai mikä sinä olet. Kansankielisesti diplomaattisuudeksikin kutsuttu taito – olla sulavasti toisten seurassa tekemättä mitään ja puhua sekä postata sanoen yhtä vähän – on minusta nollan arvoinen. Sano vain asiasi, jos sellainenkin oli. Katsotaan, että johtaako se mihinkään. Ei välttämättä.

Luulin tosiaan – joskus kauan sitten itsekin – tietäväni, osaavani sekä olevanikin jotain enkä sitä salaillut. Eikä ketään kiinnostanut, ostanut, äänestänyt, valinnut, tukenut ja niin edelleen. Asia selvä – teitte itse, otitte jonkun muun tai olitte vaikka ilman. Hyvää loppuelämää, sanon minä siitä kaikesta nyt. Jälkeen tulevilla ei ole mitään jakoa.

"Asia selvä – teitte itse, otitte jonkun muun tai olitte vaikka ilman. Hyvää loppuelämää. Jälkeentulevat jäävät ilman."

Onhan tämä silti jokseenkin ironista, kyllä. Luulla nyt yhdentekevien harjoittaman alkeellisen sosiaalisen kontrollin vaikuttavan mitenkään näinkin kovaan mieheen kuin minä olen. Enkä liioin ole muuttanut Kontiolahteen holhokkien, hoidokkien, elättien enkä muunkaan sortin ruojien kaveriksi tai kaitsijaksi.

Kun se vain yksinkertaisesti on niin, että noilla niin kutsutuilla kunniallisilla ihmisillä ei ole valtaa pakottaa – ja marginaalityypit taas yksinkertaisesti etovat – enkä tahdo päästää kumpiakaan sisään elämääni tai levitellä sitä heidän nähtäväksensä. Turhan uteliaisuuden tyydytystä ajankuluksi tarinoiden voi etsiä jostain muulta.