Teollisuusvartiointi, eli, ettei sahasi palaisi

(Kuva: Jari Kähkönen) Teollisen ajan tehtaanportin varjossa; uusi vuokralainen
on 2000-luvulla valinnut vitsikkään näköiset verhot ikkunoihin.

Facebookissa käynnistyi taas kerran yksi monista Joensuun Penttilän sahan tulipalon muisteluketjuista. Minulla oli kommentoitavana vain tämä: vartiokierros+dokumentointi+raportointi; juuri siksi. Pohdin nyt asiaa yleisellä tasolla; nimeltämainittu tapaus on minulle vieras ja siten epäkiinnostava. 

Suomi on ollut poikkeuksellinen maa maailmassa. Täällä vartioimisliikkeelle luovutetaan 24 h vuorokaudessa tiloihin käyvät pääsyavaimet ja sen työntekijät työskentelevät niissä vailla välitöntä valvontaa. Heillä on päällään luvalliset aseet ja käytössään niin lakimääräinen toimivalta kuin tehostettu rikosoikeudellinen suojakin.

Vartioimisliikkeen syntyperä on seuraava. Ensimmäinen oli vuonna 1917 perustettu Helsingin Yövartijayhdistys, joka oli vain tuon vuoden toiminut virattomiksi joutuneiden poliisien putiikki. Yksityinen bisnes alkoi samassa kaupungissa vuonna 1922, kun Suomen Vartioimis- ja Sulkemis- Osakeyhtiö(SVS) perustettiin; perheyrityksenä.

Teollisuusvartioinnin käsitteen mukanaan tuoneen Suomen Teollisuuden Vartiointi Oy(STV) -nimisen vartioimisliikkeen toiminta alkoi vuonna 1959; virallinen syntysyy oli teollisen buumin lisäämät tulipalot, koska vartiointi oli yleensä ollut mitä oli. Vartioimisliikkeitä vieroksuttiin; ne säilyivät marginaali-ilmiönä 1980-luvulle asti.

(Kuva: Jari Kähkönen) Vartioimisliikkeessä
töissä ollessa piti olla tälläinen vuosien
1983-2002 välisenä aikana.

Teollis-Suomen tuotantoideologia oli näet fordismi, jonka mukaan kaikki piti tehdä omana työnä eikä ulkoa ostettu kuin raaka-aineet. Siellä vartiointi ei ollut ammatti vaan sosiaalityön muoto; yleensä se oli yksi viimeisistä ”kykyä vastaavista” töistä ennen eläkettä. Periaate kuoli vasta 1970-luvulla, kun sosiaalihuolto muuttui sosiaaliturvaksi.

Monessa paikassa ei siis ollut alkujaan kiertävää vartiointia lainkaan vaan pelkkä aita sekä miehitetty portti. Mitä tapahtui, kun haasteet kasvoivat ja pelkkä oven tai portin vartiointi ei enää riittänyt? Jos omaa kiertävää palovartijaa ei ollut vanhastaan; keksittiin sekajärjestelmä, jossa yleensä omat istuivat ja vartioimisliike suoritti.

Surkein tilanne oli erillään sijaitsevien paikkojen kanssa, joita oltiin vartioivinaan tilaamalla sinne kierroksia vartioimisliikkeeltä; niukasti toiseksi tulivat osoitteet missä aulassa tai portilla istuttiin, mutta kierrokset teki paikalle vain kyseiseksi ajaksi saapuva vartija. Jos vielä aita puuttui tai kuoren lukitus ei pitänyt, mentiin todella syvällä.

No, ainakin vartiokierrosreitti määriteltiin viimeistään nyt, jos sellaista ei siis vanhastaan ollut. Suuryrityksissä on aina käytetty paljon tietoteknistä kulunvalvontaa, jota siviilit voivat nyt kutsua vaikkapa korttilukoiksi. Se kerrytti tietoa paitsi ovien availusta, mutta siihen kytkettiin myös vartiokierrosreitin varrelle asennettuja valvontalukijoita.

(Kuva: Jari Kähkönen) Vartiokellon avain keskisuuren
firman tilapäisen vartiointikohteen tiesmillä tarkastus-
pisteellä.

Oli vitsikkäitä insinöörin räätälöimiä hälytysjärjestelmiä, jotka eivät menneet täysvalvontatilaan ellei jokaista valvontakytkintä käyty kääntelemässä. Sitten oli kellokortti, jota leimasi vain kierroksellaan ollut vartija. Aivan viimeksi mainitsen kirjallisen vartiointiraportoinnin ja vartiokellon, jotka nekin olivat kyllä olemassa.

Vartiokierros piti suorittaa säännöllisen epäsäännöllisenä aikana, mutta useimmilla oli rutiini, jonka mukaan olisi toisinaan voinut säätää kellonajankin. Reittiä piti vaihdella, mutta joko dokumentoinnissa huijattiin, se ei toiminut suunnitellulla tavalla tai sitten kierroksella käytännössä tarkastettiin lähinnä se mikä hyväksi nähtiin.

Vartiointi oli tarpeettomien laitteiden sekä valojen sammuttamista, lukitsemista, kiinniolon kokeilua ja kaikkeen poikkeavaan puuttumista. Palovaaroissa löytyi; omasta mielestään hienot sekä sivistyneet ihmiset eivät niitä ainakaan hoitaneet, ja asiasta sanominen ei koskaan johtanut mihinkään myönteiseen tulokseen.

Perinteisesti vartijan toimintatapa oli ollut mennä nollasta sataseen ja voimakeinoja annosteltiin lisää sitä mukaa kuin edelliset osoittautuivat riittämättömiksi. No, nyt keksittiin että piti vedota ohjeisiin, tai kutsua paikalle jommankumman työnjohtoa. Tuolloin työpaikoilla riitti hankalia, humalaisia ja etenkin humalaisia jotka olivat hankalia.

(Kuva: Jari Kähkönen) Lavastettu
havainnekuva. Perehdytyksessä
oli sanottu kumipuunoksan olevan
piilotettu johonkin tiettyyn komeroon.

Vartija ei ollut toivottu vieras. Joko tavatut säikähtivät, rupesivat rähisemään tai paljastui niljakkaita yksityisiä kohtauksia mitkä olisi ollut viisasta olla näkemättä tykkänään. Niinno, vastaavasti eräätkin ressukat pyytelivät kyllä tyttöjä mukaan ”kierroksille”. Ongelmaa ratkottiin niin kurssein, ohjein kuin menettelytavoinkin.

Yhtäällä piti siis vast’edes kierroksella kulkiessaan ääntä aiheuttamalla antaa aikaa huomata vartija ennen kohtaamista; toisaalla taas tuli kulkea niin hiljaa kuin mahdollista, huomaamattomana. Töksähtävää keskustelunavausta ja niin sanotusti kyttäävää työtapaakin ohjeistettiin välttämään. Vartioimisliikkeen tarkastajat valvoivat vartiointia.

Kierrostyypit hienostuivat; aamulla avattiin, illalla tarkastettiin ja suljettiin sekä vartiokierrosaikana tehtiin vartiokierroksia. Illan puolelle kehitettiin tuntien varoaika, jotta kukaan kunnon ihminen ei törmäisi yhteen vartijan kanssa, mutta taas kaikki hiipparit, varkaat, juopot ja luvattomat yöpyjät paljastuisivat kyllä.

Kaiken vartioinnin riesana oli aina ollut vähättely. Saavutettujenkin hyvien tulosten vuoksi ei anneta tunnustusta tai saatu tunnustus meni minne sattuu; kehumisen aiheena saattoi peräti olla kuinka pitkä pätkä vartiokellon nauhaa syntyi tai montako tiedonkeruujärjestelmän tarkastusmerkkiä merkittiin. Jos ”mitään ei tapahtunut”.

Teollisuusvartiointiko takasi, että saha ei pala? Tiedäpä häntä. Ennaltaehkäisyyn pyrittiin, kärjistyvästä tilanteesta tehtiin hälytys ja vahinkoja rajattiin esimerkiksi alkusammutuksella. Asiat olisivat varmasti olleet huonommin, jos vastuussa olisi ollut yksi osatyökykyinen kuntoutuja tai tontti olisi ollut täysin tyhjä.