Pois sopeutumisesta ja pakosta, kohti omaa yksilöllistä elämäntarinaa

(Kuva: Jari Kähkönen) Joillain toisilla oli nuoruuden savotat; minulla oli
nuoruudessani helyrasia. Elämänkaarivalokuva se on siis tämäkin.

Onko jokaiselle oma paikka tässä maailmassa, että olisi peräti ”leimattu” johonkin? Minun korvaani se kuulostaa kohtaloapalvovalta limbolta, jonka sanoja pakenee päättämättömyyttään tai selittelee elettyä elämää. Ei pitäisi; teit niinkuin oikeaksi tiesit tai parhaaksi katsoit, useimmiten alemmuudentuntoinen häpeily on ihan turhaa.

Hokema oikeasta paikasta oli teollisen voittokulun ja jatkuvan taloudellisen kasvun kauden peruja; silloin ihmistä arvioitiin paljolti sen perusteella, että mitä hän teki työkseen. Ääneensanomaton oletus oli, että töitä sai ilmoittautumalla. Ajattelua korvaava kehäpäättely opasti, että oleva oli järjellistä ja siten järjellinen olevaa.

Useimmat aikalaiset eivät kyllä lukeneet ainoatakaan sen keksineen filosofin teosta ja niiden selostuksetkin yleensä ymmärrettiin väärin. Mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, he olivatkin hyvin kärkkäitä lyttäämään kanssaihmisensä; vaativat tätä pysyttelemään kuvitellulla oikealla paikallaan maailmassa. Oliko niitä silloinkaan?

Sanoisin näin, että epäillä sopii, jos vaikka sinänsä maailma toisenlainen olikin. Eiköhän moinen suora hyökkäys toisen ihmisen kimppuun ole ymmärrettävä inhimillinen reaktio, jos on kyllin ahdasmielinen kieltääkseen toisen yksilöllisyyden ja mikäli juuri siitä väkivallan muodosta ei rangaista tuntuvasti.

Ihmisen elämä on hänen omansa, joten on turha puhua halventavan leimaavasti esimerkiksi omaehtoisuudesta, kun tarkoitetaan alistumista; vaatija itsekään ei usein tiedä miksi pitäisi tai onko siinä järkeä. Voi olla perustamatta perhettä ja aloittamatta uraa, jos oikeaksi katsoo; ratkaisussa ei ole mitään väärää tai hävettävää.

Sitäkään ajatusta ei siis tule aliarvioida, että tärkeintä on eletystä elämästä jälkeenpäin kerrottavasta tarinasta löytyvä yksilöllinen järki. ”Leimautumisesta” puhuvaan ihmiseenkin voisi ehkä tällöin suhtatua empaattisesti; tämä tosin ei silti tarkoita, että hyväksyy hänen ajattelunsa kaikissa muodoissaan. Teoista puhumattakaan.

Oma tietämättömyys ei ole rikos eikä sairaus, mutta niin viisaaksi ei ihminen voi tullakaan, ettei sen kohtaaminen tee aina kipeää. Jos silti yhä kieltää tietämättömyytensä; ja etenkin mikäli toimii selkeästi virheellisen katsantokannan mukaan, saattaa kyllä helposti teoillaan ylittää kummankin rajan.

Elämä nimittäin on aika epäreilua; sääntöjä ei noudateta, ja puoliksi paikkansapitävä ennakko”tieto” tulee vasta jälkeenpäin. Sen kestäessä joutuu myös helposti pyytämään pakotettuna anteeksi olemassaoloaan, koska usein paljastuu että vapaaehtoisuus on vain yksi pakon ja voima oikeuden muoto.

Selviytyäkseen ihmisen on opittava, että ei parane olla sen paremmin saamaton kuin yllytyshullukaan. Kun menee lujaa, selkääntaputtelijoita riittää, mutta laskunmaksun hetkellä olet aina yksin. Eikä pidä luulla, että kaikki ovat kuin itse; samassa asemassa olevatkaan eivät välttämättä aina ole vertaisiasi niin hyvässä kuin pahassakaan.