Menneiden muistelua

Kuva: Jari Kähkönen

Muistelen nyt hieman vanhoja, koska eilen osallistuin Rysky Riiheläisen FB-seinällä keskusteluun, jonka alustukseksi oli jaettu kuva Tiina Keskimäen twiitistä. Tämä toivotti epäonnea Jessikka Aron raskaudelle ja mainosti kuinka olisi kohta kuultavana suljettujen ovien takana pidettävässä käräjäoikeuden istunnossa. Hoh-hoh. Johan oli!

Kielteinen poikkeuspersoona luulee olevansa maailman napa, joka erehtymättä löytää aina sinne missä tilanne on kuumenemaan päin. Siihen hänen on omasta mielestään pakko sekaantua; yleensä toimien katastrofaalisen huonosti ja tilannetta kärjistäen. Sellaisia tapasin menneessä työelämässäni monen moninaista kertaa, valitettavasti.

Ensimmäisen muiston nuorisohenkilö keskeytti rutiinivartioinnin yhteydessä ikävertaistensa kanssa käymäni keskustelun huutamalla hävyttömyyksiä ja änkeämällä sopimattoman lähelle. Poistin hänet alueelta niin sanotusti voimakeinoin, eli taluttaen ja edelläni työntäen, mutta enempään ei ollut sillä erää aihetta.

Sanaton viestintä ei ilmaissut hyökkäysvaaraa ja nuorisohenkilö myös pysyi sillä etäisyydellä mille oli kerran asetettu. Ääni kuului silti. Jätin poistetun ”kaupungin puolelle” enkä vastannut hänen meluamiseensa sanallakaan; ensin peräännyin rauhallisesti pari askelta ja sitten käännyin ympäri jatkaen vartiokierrosta.

En varmasti muuten muistaisi koko juttua liki toisen vuosikymmenen päähän, mutta nuorisohenkilön suureen ääneen huutaen suoltamat valheet siitä miksi häntä ei muka olisi saanut poistaa olivat ennenkuulumattoman mietittyjä ja yksityiskohtaisia. Lopputulos ei kuitenkaan muuttunut niiden vuoksi mitenkään.

Toinen muisto oli hälytys, jossa vieraineen paikalla ollut isäntä itse änkesi liian lähelle. Pysäytin hänet asettamalla käden eteen ja sanomalla asiasta. Pyysin ottamaan henkilökortin irti pidikkeestä, sekä ojentamaan sen minulle. Näin tapahtui; tein muistiinpanoja, palautin kortin ja jatkoin tehtävän suorittamista hälytyslaitteella.

No, isäntä itsepä tuli kohtasillään sisään omin avaimin mukanaan toinen mies. Alkoi selittää, että häntä on tänään uhattu rikollisella teolla ja kuinka se myös olisin voinut olla minä. Kysyy kuka minä olen. Luin lakipykälän vartijakortin esittämisestä, jonka myös tein ja enkä antanut ottaa asiakirjaa ”omaan käteen katsottavaksi”.

Seurasi sekava vouhotus, jonka pääsisältö oli että hänellä on oikeus tarkastaa ja keskustelumme pitää muka raportoida. En raportoinut. Kaikki ei jäänyt epäonnistuneeseen provosointiyritykseen. Jälkeenpäin sain kuulla ikävän juorun syyttelystä ja vihjailusta, jotka kyseinen isäntä oli suoltanut toimistollemme.

Kolmannessa muistossa tein illan ensimmäistä vartiokierrosta; kokeilin eräät tietyt pohjakerroksen ulko-ovet, koska olimme vastuussa suoraan niiden takana olevista tiloista. En sen tehdessäni sanonut mitään portailla istuville kolmelle teini-ikäiselle tytölle, koska kiinteistöä vartioi toinen firma. Tytöt vaikuttivat olevansa päissään.

Yksi yritti ensin keskustelua taskulampuista, mutta en vastannut mitään. Siispä hän korotti panoksia; yht'äkkiä sanoikin tulleensa raiskatuksi, vaikka ivallinen huvittuneisuus oli niin paksua, että sen nyt havaitsi vaikkei katsonut sanojaa päinkään. En reagoinut; ovirivin päässä jatkoin seuraavalle tehtävälle.

Että nasta homma ja hyvä liksa; miksi ihmeessä sen lopetin? Heh-heh-hee. Joskus tuntuu siltä, etten oikeasti koskaan lopettanut tai ainakaan en päässyt kovin kauas. Tosin, tätänykyä valitsen itse omat tehtäväni; älä siis luule vaikenemistani voitoksesi, koska saatoin vain sivuuttaa sinut täysin välinpitämättömänä.