Uusliberalismi on kuollut

(Kuva: Jari Kähkönen) Uusliberalismissa jokainen on oman onnensa seppä.
Vai miten se nyt oikein menikään?

Talousneroa esittävä B-julkkis Björn Wahlroos ilmaantuu aika ajoin yleisön eteen rakastamaan itseään julkisesti. Tuolloin hän  pääosin önähtelee käsittämättömiä, mutta silti ulostulo julkaistaan laajasti kuin se olisi asiallistakin asiaa. Olen pahoillani; Ayn Rand oli pelkkä huonoa fantasiaa suoltanut kioskikirjailija ja uusliberalismi on kuollut.

Kuinka ihmeessä liberaali, joka on olevinaan vapauden puolella, voi kannattaa suuryritysten pyrkyä koko maailman hallitsijoiksi? Ei pitäisikään, mutta kaikki käy, jos on tarpeeksi pahasti oma maksuvalmius kulkuesteessä tai kiistellään l-sanan omistusoikeudesta. Uusliberalismin kuolinsyy on helppo juttu, mutta miksi se eli?

Kiitos tuon aatteen, Suomessa hoetaan yhä ettei mikään kannata; on parempi jättää tuote valmistamatta ja palvelu tuottamatta. Näin siksi, koska uusliberaalit lahkolaiset keksivät transaktiokustannukset -nimisen kummajaisen. Heistä siis yrityksen pitää tienata, vaikka tuotekin puuttuu; yksinomaan rahastusvalmiuden ylläpitämisestä.

Wahlroosin itsensä suusta on myös kuultu, että yrityksen tehtävä ei ole maksaa palkkaa ja sillä elämisenkin kanssa saa olla vähän niin sun näin. Uusliberaaleille olemme näet kaikki yrityksiä; yhteiskuntaa tai ay-liikettä ei ole olemassakaan. Perhe sentään tunnustetaan. Onko siis työn tekijän maksettava työtilasta vuokraa työn antajalle?

Uusliberalismi oli syntyjään ihan silkka outo akateeminen hassuttelu; omakohtainen pako natsismilta ja ajatuskin kommunismin voitosta ahdisti keksijöitään. Kummempaa ei mokomasta olisi koskaan tullutkaan, paitsi sattumalta. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, kun Kiero tapasi Halukkaan Yhdysvalloissa 1960-luvulla.

Silloin elettiin rahamiehistä hankalia aikoja; samanakaisesti työväen metelöinti häiritsi vapriikin rauhaa, sosiaaliturva kustansi yhteiskunnassa ja sääntely haittasi kaupantekoa. Kyllä, näin se oli Suomessakin; käytän nyt tarkoituksellisesti yleisiä termejä, jotka sinällään sopisivat kuvaamaan vastaavaa kehitystä missä hyvänsä.

Siihenkö kaikki täällä kompastui, että uskikset eivät kirjasotansa jälkeen yhdistyneet ja rynnänneet valtapuolueisiin? Vasta 1990-luvulla Suomeen syntyi tarvittava kriisi, mutta muutoksia edeltävä paniikki puuttui; Iiro Viinanen vain tilitti päiväkirjalleen halusta käyttää valmiuslakeja. Järjestäytynyt yhteiskunta väsytti ylikuumenneet.

Uusliberalismi on siis jo aikaa sitten menettänyt luomisvoimansa ja merkittävyytensä. Kukaan ei edes huomannut, että se kuoli; olisikohan nyt ollut vuonna 2008? No, syrjä-Suomessa vanhatkin vitsit menevät täydestä. Näin Björn Wahlroos luullee; kehuu vielä Ayn Randin kaltaista toisinaan kirjailijaksikin mainittua traagista narkomaania.

Seuraavaa matalasuhdannetta tai epävakauttako odotetaan? Josko ”kansallismieliset” ja populistit onnistuvat syövyttämaan turvallisuuden sekä solidaarisuuden pois yhteiskunnasta, jonka jälkeen massat lähtevät yllyttämällä liikkeelle? No, toivoa saa aina, mutta älä käy pidättelemään hengitystäsi. Se voi olla haitallista terveydelle.