Absurdissa tilanteessa pidä naamasi pokerilla ja käyttäydy luontevasti

(Kuva: Jari Kähkönen)

Olisinkohan printti-Vaarojen Sanomia vai -Itäsuomalaista lukemassa kirjastossa, kun kulttuuripalkansaaja tuli puhelemaan – noin puolestavälistä seuraamani – 1.5 tuntia lyhyen lavarunoesityksen jälkeen. Kysyi; olinko ollut alusta asti. En ollut; sanoin vahinkoaltistukseksi, joka perustui luulooni heidän jo lopettamisestaan.

Keksin siinä hetkessä päässäni, että vanhoilla kenttämiehillä on muka sanonta: absurdissa tilanteessa pidä naamasi pokerilla ja käyttäydy luontevasti. Olin tervehtinyt tuttuja, istunut hiljaa penkissä sekä taputtanut samaan aikaan kuin toisetkin. Kuulija nauroi, mutta älköön luultako minun pilkkaavan. En.

No, toisaalta; ehdinhän huomata senkin kuinka henksu itse oli koko minun paikallaoloaikani istuvassa asennossa hyllynvälissä olettavasti älypuhelintaan räpläämässä. Paikalla oli myös bleiserijoku maakuntalehdestä, joka jopa kävi häntä siellä kertaalleen katsomassa. Kirjastolaisia paikalla oli kaksi; seisoivat seinivieressä.

"Tervehdin tuttuja, istuin hiljaa penkissä sekä taputin samaan aikaan kuin kaikki toisetkin."

Pääsin koht’sillään ePressin pariin, jolloin kirjastolaiset katsoivat ohikulkiessaan asiakseen kysyä, että olinko kirjautunut sisään omatoimiajalle. Vastasin, että eihän tänne olisi muuten päässyt sisäänkään [kellonaika poistettu]. Säestin kuitenkin luikauttamalla, jottei heidän onneton kuorisuojansa kyllä pitelisi edes linkkuveistä.

Niin; ikäänkuin kahdesta lähinnä salin oviaukkoa seissyt ei muka olisi kuikuillut suuntaani, kun kuljin sisään rakennukseen kortilla+koodilla. Miksi? Ovenhan olisi tullut olla auki, koska kirjastossa pidettiin yleisötilaisuutta. Tällöin; lopuksi olisi poistuttu ja omatoimiajalle kirjauduttu ulkokautta, kuten tehdään aina muutenkin.

Luonnollisesti tähdensin puhuttelijoilleni, ettei itselläni ole ollut tarvetta kulkea tiloihin kuin aukioloaikoinaan ja silloinkin yksinomaan sallituin menetelmin. Keskustelumme kuoli itsestään; pääsin siis jatkamaan maakuntalehtien tietokonevälitteistä lukemista kuin oli tarkoituksenani alunperinkin.

"Kuljin sisään kortilla+koodilla. Miksi? Ovenhan olisi tullut olla auki, koska kirjastossa pidettiin yleisötilaisuutta."

Päivänä eräänä olin käynyt kaupassa, josta palauduin kotiinpäin selässäni aika täysi Savotan vuoden 2005 juhlamalli kuin sittemmin myytiin myös 123:menakin. Kadun penkillä istui jo pitkään matkaan päihtyneeksi havaittava keski-ikäinen tai sitä vanhempi ventovieras mies. Ohitin hänet suuremmin huomioimatta.

Käännyin seuraavassa risteyksessä. Lompsiessani kuulin takaa kiroilua; pysähdyin ja vilkaisin olkani yli, koska pelättävissä oli jokaisen auttamisvelvollisuuden puitteissa oleva onnettomuus. Ei tapahtunut; mainittu mies oli noussut seisaalleen, jolloin päällään olleet collegehousut olivat pudonneet alas nilkkoihin.

Selvähän tuo. Ei anna aihetta enempään, matka jatkuu. Kuului sieltä vielä lisääkin ääntä, mutta kosken tällöinkään havainnut mitään mihin olisi ollut velvollisuus puuttua; olin jo koht’sillään mättämässä ostoksia jääkaappiin. Ei pidä mennä huutamattomaan hätään, sanoi Ukki – isänpuolen isoisäni – syntyjään pusolaisia.

"Ei pidä mennä huutamattomaan hätään, sanoi Ukki – isänpuolen isoisäni – syntyjään pusolaisia."

Toisena iltana olin tavanmukaisella kävelylläni, jolla myös valitettavasti sivuutin nuorisolaisten hoodeja; havaiten maassa arvaillakseni alle murrosikäiselle poikaoletetulle kuuluneet lyhyet alushousut. Sekään ei antanut aihetta enempään; joka tekee tämän osoitteen roskalenkin, hoitakoon tuonkin, jahka kohdalle tulee.

Vaan tällöinpä takaoikealtani alkoi kuulua paikallismurteista puheenpulputusta kuin jätin luonnollisesti täysin omaan arvoonsa, kuten aina. Puhuja ei lannistunut. Lastentarhaikäinen, kolmipyöräistä polkenut poikaoletettu pääsi lopulta rinnalle ja avasi keskustelun kysyin ”onko tuo tinun”. Tai jotain. Viitaten niihin kalsareihin.

En saattanut mieltäni malttaa. Virkoin vastaukseksi, että keksitkö sinä tuon tosiaan ihan itse vai äitisikö kotona neuvoi mitä sanotaan. Poistuessaan hän herroitteli ja toivotti hyvää jatkoa. Jaa-a. Olihan sitä siinäkin taas uusia sekä vanhoja kansansanontoja kerrakseen, päättänen tekstini tälläerää.