Jos pienryhmä puuttuu, ei ole mitään

Vitsillä sisään. Mikä yhdistää yksityisiä ja julkisia turvallisuuspalveluita? Se; että vartija eli järjestyksenvalvoja menettää toimintakykynsä, jos on muitakin suorittajia kuin hän yksin. Poliisilla taas menee täysin pasmat sekaisin, mikäli joutuu toimimaan muussa kokoonpanossa kuin kahden konstaapelin partiona.

Kiitos inspiraatiosta MTV:n Karhu-aiheisen Rikospaikka-dokumentin tekijät ja siinä esiintynyt komisario Juha Hietala. Läppäni lähtökohdassa tosin on hyvin vähän nauramista, sillä – mitä pienryhmätaitoihin tulee – yksityinen sektori on täysin kouluttamattoman villissä tilassa sekä virkamiehet taas on koulutettu väärin.

Juu. Johan männävuosituhannella laitettiin kurssilla kaksi respapukuista naista rinnan vesisumuttimet käsissään tv:n kuvausryhmälle esitetyssä pelleilyssä. Kyllä näkyi, että mitä oli opetettu ja kuinka sitä sovellettiin. Poliisi taas tarvitsee valmiusyksikön pääsykokeet sekä peruskurssin pärjätäkseen monipartiotehtävällä.

"Pienryhmätaidoissa yksityinen sektori on täysin kouluttamattoman villissä tilassa ja virkamiehet taas on koulutettu väärin."

Yksityisillä vikaa on niin koulutuksessa kuin työelämässäkin. Jos vaikka korttikurssit – anteeksi – ”osatutkinnot”, katoaisivat ja ammattikoulujen opetus yhdenmukaistuisi; päätyy todellisuuteen, että siellähän työskennellään silti pääsääntöisesti yksin sekä kaikilla välineillä mitä ilman uskaltaa olla tai ostaa itse.

Julkisella sektorilla löytyy tutkinto, enemmän leluja, riittävästi apuvoimia ja myötämielinen syyttäjä, mutta ei kuitenkaan juuri sitä mitä nyt tarvitaan. Kyse on sielläkin aina vastuuvapaudesta, lohtuleluista sekä pyrkimyksestä hoitaa tehtävä saturoimisella/floodaamisella/sinun anglismillasi tässä.

Vaaditaan siis pienimuotoinen vallankumous, joka vapauttaa yksityisen sektorin halvimman tarjouksen satunnaisimpien edellytysten huonoimman hyväksyttävissä olevan suoritteen kierteestä. Julkisen sektorin taas on lopetettava koko se vatipäisyys kuin muodostaa nykyisen ”vaativien tilanteiden” ryhmät tai toimintakokonaisuuden.

"Yksityinen sektori työskentelee yksin niine välineineen kuin sattuu sattumaan ja julkinen sektori harjoittaa vatipäisyyttä."

Ymmärrän; jos yksityisellä ajetaan yksin, ja kilikalikeikan tullen työnnettiin auton kalustoon kuuluva vinyyli housujenylhäälläpitimen selkäpuolen alitse – tai kaluina on peräti ihan sumutin+ketjuraudat+kännykkä+valaisin – on kyllä aika huono mitään pienryhmää koota. Ne yksinkertaisesti elävät siellä jonkunsortin valetodellisuudessa.

Lisää porukkaa ei halutakaan löytää, koska niistä ei pysty laskuttamaan lisää; ja ovathan mokomat myös poissa kirjanpidollisen laskentapaikkansa mukaisesta niin kutsutusta palveluntuotannosta – siitä työstä. Pääradan AVARN-skandaali näytti nolosti mitä seuraa, jos työvoimalle antaa löysää. Pitäisi olla tämä tuo se nämä nuo ne.

Mutta sitten tullaankin – Espoon Ison Omenan lailla – modernin ostoskeskuksen katetun lämpimään pienoismaailmaan, jossa joukkoa on karjaksi asti. Siellä kaikki turaavat omaa tekniikkaansa, kukaan ei tarkkaile kokonaisuutta eikä vahingossakaan johda; väistelee ilmaista lisätyötä vertaishalveksuntaa ja vastuuseen joutumisen vaaraa.

"Yksintyöskenteleville ei tahdotakaan löytää lisää porukkaa. Ostoskeskuksessa sitä on, mutta kaikki turaavat omaansa."

Pääkaupunkiseutuisen julkisen sektorin ongelma on, että vaikka Karhukin partioi ja varmasti jokaisella – komentaja Liukun niin ihqusti HEV-alueeksi kutsuman – laitoksella on vati-partionsa niin kokonaisuudessa tämä ei silti näy mitenkään. Ne ratkaisevat tilanteen silti aina porrastamalla voimankäyttöä eli lopuksi ampumalla.

Muussa Suomessa ei olla tämän viisaampia. Kaukana takana ovat tarvittaessa ympäri vuorokauden yksintyöskentelevät kyläpoliisit, mutta nykyisestä kaikkivoivasta sinikeltavalkoisesta pikkupakettiautosta yksi ohjaa koiraa ja toinen ampuu tukiaseella. Lähtökohdasta ei siis olla oikeasti edistytty paljon mihinkään.

Pitäisi koota voimia; jokaisella ole kaikkea samaa kuin toisilla, mutta se ei haittaa, koska tilanne- tai kenttäjohtaja jakaa roolit. Kaikenmieluiten konstaapelit kuitenkin ottavat ne itse sanoen valinnan ääneen. Ei siis haittaa, jos esimerkiksi Kiteen partio ei pysty piikkimatottamaan, kunhan vain joku tekee sen – mielellään ennen Joensuuta.

"Poliisi porrastaa voimankäyttöä eli aina lopuksi ampuu, vaikka ratkaisun syyt vaihtelevatkin aluekohtaisesti."

Vast'edes yksityisellä sektorilla joukon kokoaminen perustuu aina toimintaa johtavan – halukkaan koulutetun valtuutetun – henkilön päätökseen. Se ei siis missään tapauksessa ole ainakaan lonnimista, luvaton tauko, päähänpistosta häippäisemistä eikä yksittäisen työntekijänkään niin kutsuttua pelkäämistä.

Osallistuvien koulutusten, suorituskyvyn ja taitojen pitää vastata toisiaan eikä varusteettomuutta voi olla. Yksityinen turvallisuusala lakkaa olemasta "läpikulkuammatti". Pitkään se oikeutti niin alhaiset odotukset ja vääristyneet lähtökohdat kuin selitti törkeän lopputuloksenkin, mutta nyt tuo tekosyy katoaa.

Siispä; pienryhmän toimiessa yksi hallitsee päätä ja kaulaa, toinen käsiä, kolmas jalkoja, neljäs raudoittaa sekä viides valvoo tehtävän suorituksen pysyvän turvallisena – kaikille. Tehtävät siis jaetaan – aina, – mutta johtajuutta ei koskaan. Skenaariot vaihtelevat – niitähän voi olla millaisia tahansa, – mutta periaate pysyy.

"Jatkossa ei enää voi olla aiempia – aivan käsittämättömiä – väärinymmärryksiä siitä mitä pienryhmätoiminta tarkoittaa."

Ilmeistä pitäisi olla – vaan kirjoitetaan sekin silti erikseen, – että ties milloin suoritettu tutkinto ja kertavuotinen kertaus eivät enää riitä. Yksityisenkin on harjoiteltava jatkuvasti sekä julkisen kenttäkoulutuksessa on – oman teknisen suorittamisen vaatimien taitojen kertaamisen lisäksi – käsiteltävä myös pienryhmätaktiikkaa.

Vaikka enää yhdelläkään turvallisuuta tekevällä ei ole mitään ilman pienryhmätaitoja, sekä oivalluskin tulkoon liikuntavammaisesta ja erityisenturhasta poliisista; silläkin on silti rajansa. Jokainen konstaapeli ei muutu Karhun operaattoriksi; vartija sekä järjestyksenvalvoja taas pysyvät erossa yleisestä järjestyksestä ja turvallisuudesta.

Onko ketään, joka ei olisi jo saanut osaansa moitteista? Kyllä se on ne kenttämiehet tekijät kenttäsiat tai tiesketkä itse; kaikki haluavat hyvää palkkaa hienoilla leluilla leikkien, mutta tehdä mahdollisimman vähän. Tosipaikassa olla näkemättä, sanoa verukkeen tai käyttää valtaa rikotun/rikkojan henkilökohtaisuuksien perusteella.

Se ei enää käy. Ei; jos vaikka niin onkin, että tässä matoisessa maailmassa virkamiehillä on mahdollisuus moiseen – siinä missä taas vartijat ja järjestyksenvalvojat joutuvat vain elämään oloissa, joihin heidät on tyrkätty. Nyt: älytkää maailman muuttuneen, jos aiotte siinä elää.