Oliko Sipooseen menijöitä?

Kaksi Helsingin poliisin kaikkivoipaa potkupukukonstaapelia teki sinikeltavalkoisella pikkupakettiautollaan äsken erään takavuosien klassikon – kyydityksen. Vaikka se oli suorastaan lastentarhan kiltti versio siihen nähden mitä vastaavissa saattoi menneisyydessä sattua, käräjät tuomitsi silti.

Syystäkin. Piti olla viimeistään jo noin 40 vuotta sitten selvä asia, ettei näin saa tehdä, kun Korkein oikeus antoi yhdestä vastaavasta tapauksesta tuomionsa. Mutta; kuten omalakisen kurinpidon tai suoranaisen kustodiaalisen sadismin suhteen on yleensäkin, perinne ei noinvain kuole. Hullujako olette?

Aluksi ajattelin, että eihän tällä substanssipostauksellani ole mitään yhteyttä päivän muihin ajatuksiini – tunteiden ylivaltaan asioiden ylitse – vaan humppahumppa; tämähän on juuri sitä itseään. Kun olet itse vallanpitäjä, sinulla on mahdollisuus kostaa vitutuksesi toisille enkä väitä siihen syyttömäksi itseänikään.

"Vallanpitäjänä sinulla on mahdollisuus kostaa vitutuksesi toisille enkä väitä itseänikään siihen syyttömäksi."

Niinpäniin. Ennenvanhaan poliisi saattoi tosiaan käskeä antamaan häiritsijää selkään tai potkaisemaan epäiltyä perseelle, kun ei katsonut voivansa – oikeastaan viitsinyt – tätä viedä eli oli saanut rikosilmoituksen kirjaamiseksi vaadittavat tiedot oikein ylös. Kunnes ei toiminut vaan tuli paikkokeikkaa tai mokomakin "yhteistyö" kiellettiin.

Ajan muutoksen näkisi siinä kuinka Y:t, Z:tat tai Alfat ottaisivat vastaan Siunattu hulluus -nimisen tv-elokuvan ainakin valikoidut osat. Nauraisivatko he vahingoniloisesti pamputuskohtaukselle vai ahdistuisivatko siitä niin että esitys pitäisi keskeyttää? Tai entäpä vastaava Autovarkaassa, kun päähenkilö jäi kiinni?

Maailma muuttuu tai sitten ei. Poliisi voi tuomion välttääkseen kerjätä sääliä valittelemalla nukkumattomuuttaan eli työpaineita, siinä missä ennen sieltä olisi kuultu kirkkaasti kaksi kertaa Eichmann -puolustus oikein rinta rottingilla. Mutta epäilemättä heille löytyy – yhä – myös puolustelijansakin.

"Maailma muuttuu tai sitten ei. Kuinka yleisön tv-viihteeseenkin valuneeseen väkivaltaan suhtauduttaisiin nyt?"

Kaikkein huolestuttavinta minusta tässä onkin se aivan rivo normaalistava naamapokkainen faktuaalisuus, jolla tapahtuneesta on kerrottu. Vain kaksi uutisjuttua; ensin yksi syytteiden nostamisesta/jutun ensimmäiseltä istuntopäivältä ja nyt toinen kun tuomio annettiin. Ikäänkuin näin muka kuuluisi tapahtua tai jotain.

Miksi kukaan ei huuda, että poliisin pitää osoittaa nöyryyttä, sen koulutus on liian lyhyt tehtäviensä vaativuuteen nähden tai että valvontaansa pitää tiukentaa? Eipä mahda olla montaakaan päivää, kun taas kerran toitotettiin poliisin nauttimista täysin kummallisen korkeista luotettavuus- ja arvostusluvuista.

Sanottu arvostus ja luottamus eivät siis täsmää reaaliaikanäkymään, jossa ihmisiä kuolee putkaan useita vuodessa, heitä hakataan perusteettomilla tai seurauksiltaan kohtuuttomilla voimakeinoilla ja tapahtuu ties mitä muuta pahaa. Siksi otsikkoni – aito menneen maailman kaksimielisyys, muuten – on nyt paikallaan.

"Arvostuksesta sekä luottamuksesta huolimatta ihmisiä kuolee putkaan, hakataan ja tapahtuu ties mitä pahaa."

Sinne lensivät pitkin korpisuoraa eettisyys, palvelutehtävä, itsenäisyys, asiantuntijuus ja kaikki muutkin hyvät kuin paljaan selkäänsäsaamisen pelon väistyttyä muodostui osaksi tavaramerkkiä. Se veti puoleensa lukuisia pyrkijöitä silloinkin, kun takavuosina kaikille pääsijöilleen ei ollut edes töitä tiedossa. Yllätyitkö? Minä en.

Olen senverran elämää nähnyt ja myös lukenut mies, että tiedän poliisilaitoksen olevan viranomainen ja Reinikaisen lopputekstien ”poliisikunnille” osoitetun kiitoksen olevan paitsi tärkeilytarkoituksessa heitetty svetisismi, mutta myös se yhteisö, joka niitä poliisin töitä tekee. Ovat muuten kaksi vallan eri asiaa, usko pois.

Nythän se kuultiin valtakunnan pääsarjan tiedotusvälineissä; ne ovat keskenään solidaarisia silloinkin kuin ei enää pitäisi, jotta itselleen oltaisiin silloin kuin pitää. Toinen vain mussutti vastaan; ei uhannut ilmiannolla, tehnyt sitä saati estänyt fyysisesti. Ne jäivät kiinni, koska siviili löysi jätetyn ja soitti hätänumeroon.

"Poliisi on solidaarinen keskenään silloinkin kuin ei enää pitäisi, koska se hoitaa tehtävänsä suljettuna yhteisönä."

Panee kysymään, että kaukanako Suomessa ollaan oikeasti vaikkapa New Yorkin poliisista, jonka partiomies ampui kuoliaaksi psyykkisesti sairaan ja levottoman asumispalveluasiakasmiehen, kun se keltainen ihmelelu ei toiminutkaan. Ei otettu aikaa esittäytyäkseen sekä puhuakseen, jotta tilanne olisi voitu de-eskaloida.

Suoritettiin sama kaikki esteet tieltään ruhjova hybris päässä kuin miksi vuosia myöhemmin Helsingissä ollaan sitä mieltä, ettei poliisiauto tee kuin yhdensuuntaisia matkoja. Miehistöllään on kiire ja tärkeämpääkin tekemistä kuin tälläinen. Vai olivatko he sekä korpeen jätetty mies vielä vanhoja tuttujakin?

Piti olla koulutus, teknologia, johtamisjärjestelmät ja vaikka sun mikä, jotta tehdään vain mitä, missä sekä milloin pitikin. Toiminnan tuli muuttua suoritusvarmaksi sekä tasalaatuiseksi. Mutta, sittenpä polttomoottoria ja radiopuhelintakin vanhempi sosiaalinen sekä psyykkinen mekanismi vei voiton kaikista; tunnetuin seurauksin.