Miksi noiden kanssa ei vain yksinkertaisesti voi keskustella

Onhan tässä tullut maanpyllistyksestä ja asepalvelijuudesta eräätkin tekstit naputettua vuosien mittaan. En enää välitä lukea enkä kirjoittaa kummastakaan, mutta Karjalaisen Terhi Nevalaisen kolumnin jälkeen voin tuskin muutakaan kuin avata tekstinkäsittelyohjelmasta aanelosen Times New Romanin neljätoistaisella.

Huokaus. Tiedän näet vanhastaan, että noiden eli armeijafanien sekä tottelemisen erikoisosaajien kanssa ei yksinkertaisesti voi eikä kannata keskustella. Tässä tapauksessa kaikki kosahti, kun Nevalainen kirjoitti asevelvollisuusyhteiskunta; kehuttuaan ensin itselleen tyypillisesti naisia ja heidän merkitystään kolmasosan tekstiä.

Jos ehdointahdoin välttää nimittelyjä tai kirosanoja, tätä voisi kutsua maailmankuvien eroksi. Koska tehtiin tietynsortin oletus; sillä edunsaajineen ja harrastajineen, on tällöin etuoikeus täyteen ylläpitoon, hienoihin leluihin sekä elämänmielekkyyttä turvaavaan viriketoimintaan. Olivatpa itse tai tekivätpä mitä hyvänsä.

"Kaikki kosahti, kun Nevalainen –
kehuttuaan naisia kolmasosan tekstiä, – kirjoitti asevelvollisuusyhteiskunta."

Omaani nähden vastakkaisen maailmankuvan rasittamat eivät siis yksinkertaisesti kykene näkemään väitetyssä välttämättömyydessään tai itsestäänselvyydessään mitään vikaa eivätkä saa sitä parantamaan tapojaan. Oli milloin eli miten tahansa; niille annetaan aina lisää rahaa, valtaa sekä suoja arvostelua vastaan.

Terhi Nevalainen soolotanssii ikäluokkien pienenemisen ympärillä, mutta ei omista ajatustakaan mahdollisuudelle, että koko lähtökohta on väärä: armeija on toimimaton ja sairas ajatus, koska enää ei riitä edes luuloasevelvollisia sotilasta leikkimään. Mutta sehän järjestyy, kun naisetkin alkavat ”osallistua täysin”.

Kansainvälisesti puffattu ja hypetetty vapaaehtoisuusilmiö muutetaan niin kutsutuksi velvollisuudeksi, jolloin – Nevalaisen sanoja käyttäen – armeijan ylläpito-ongelma poistuu. Sensortin tietopohjaisen maailmankuvan järkifeminismiä; vast’edes reppanapojat häpäistään silläkin kuinka olivat tyttöjä huonompia kutsunnoissa.

"Oli miten tahansa; itsestäänselvyydelle annetaan aina lisää rahaa, valtaa sekä suoja arvostelua vastaan."

Ylläkäyvää en muuten kirjoittaisi, mutta jouduttuani kerran nimittelyä selvittäessäni tahtomattani puhumaan kirkonkylän nuorison kanssa; joku lauman hät’hätää rippikouluikäinen ihmisen erauspentu alkoi mellastaa kutsunnoista ja c-papereista. Osoittautui tosin, jottei poikaraukka edes tiennyt mitä moinen tarkoittikaan.

Ei. En todellakaan ruvennut jakamaan enkä suorastaan opettamaan, että kumpikohan tässä kävi kutsunnoissa, armeijan sekä kertausharjoituksissakin – jo vuosikymmenet sitten – ollen seuraavaksi siirtymässä varareserviin – ellei olisi joutunut kriisissä uudelleenmäärittelemään vakaumustaan. Mitä se hänelle edes kuuluu?

Minua eivät kirkonkylän kakarat nappaa – kolmessa vuodessa jokaisesta tulee aina jonkun muun murhe. Onnea selviytymiseen todellisessa maailmassa, sosiaalisesti tohelot oppimattomat perseilijäjuntit. Osoittivatpa nyt vain kuinka läpimilitarisoitunut yhteiskuntamme on. Miten käyneekään itsensä niissä koko ikäluokan kutsunnoissa?

"Kirkonkylän nuoret, jotka eivät minua kiinnosta; osoittivat vain nyt kätevästi yhteiskuntamme läpimilitarisoitumisen."

Maassamme on näet jo kyllin ankeaa muutenkin; ilman, että vielä lisätään uusi turha numerojärjestykseen pistäminen. Terhi Nevalainen ei kirjoita suoraan aseellisesta maanmyyjyydestä, mutta katsoo joko halukkaasti sivuun totuudesta, tai mielisteli niitä harvoja keski-iän ylittäneitä, jotka yhä tilaavat sanomalehtiä.

Oli oikein otettu selvää, että yleisin miesten palveluskelvottomuusperuste tänään on terveys vaan ollaan – ainakin olevinaan – ymmärtämättä kuinka tuo liittyy loppulauseeseensa alikäytetystä resurssista – niistä naisista. Määräysvalta. Joku kummajainen maassamme vain ilmoittaa mitä tarvitsee ja sitten ottaa sen.

Sattumaa? Tuskin. Meneehän Terhi Nevalaisen alun asevelvollisuusyhteiskunnasta ajatusviiva lopun reliikkiin [huom. tah. pilk.] tälläisillä luvuilla ei kummoistakaan armeijaa pidetä. Ne eivät yksinkertaisesti näe oletusarvojaan tai seurauksiaan ihmisten arjessa – siksi kanssaan ei voi eikä kannatakaan keskustella.