Ei tämä maailma niin toimi

Tätä ne eivät soittaneet keikalla. On sitten Youtubesta, jos joku ei itse tajunnut. Krediitit: Giant Robot ja Stupido Records

Kirjoittaisiko vielä kerran yksinäisyydestä, täysin loppuunsahatusta aiheesta? Pakkotervehtijä, joka ei ole esitellyt itseään ja kenen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä; tuppaa toisinaan yrittämään smalltalkkia esimerkiksi säästä. Mikä oikeus kenelläkään on olettaa ovelleen tultavan tarinoimaan halutessaan?

Tuo mahtanee olla ostrakismin pelkoa. Kuitenkin sitä varianttia, että häntähän ei katsomatta ja puhumatta ohiteta. Mennään suoraansanoen rajalla, jottei näin toimiva ole mikään ”syrjintäänsä” syytön viaton uhri. Tuo tilan ottaminen: verkostoituminen, kontaktointi ja joukkoon liittyminen on jo haastavan käyttäytymisen rajoilla.

No, niinhän tekee eräs toinenkin – muistisairasoletettu, – jonka jo vuosia lähiympäristönsä hermoja koetellut tykötulemistapa lienee ollut pikemminkin oire kuin jäi hänestä vastuussaolleilta huomaamatta. Minä? Naamatusten sattuessamme en ole huomaavinanikaan; vastaan jos tervehtii, mutten jää tarinoimaan kanssaan.

"Mikä oikeus kenelläkään on olettaa ovelleen tultavan tarinoimaan halutessaan? Ei tämä maailma niin toimi."

Yksinäisyydestä olen bloggannut usein vaan en kuitenkaan itsensä alttiiksipanemisen kulmasta. En välittäisi, mutta muistan kuinka olin usein Helsingin-vaiheessani pukukopissa reisitaskuhousut napittamatta ja ilman vyötä, kun lähettiautokuskin kiusaannuttavan säännöllinen rakko teki asiaa yhteydessään olevaan WC:hen.

Repliikki ovesta sisään paukattaessa oli joka ainoa kerta sama ”onko vuoro alkamassa”. No, olihan se. Syvimmillään sananvaihtomme taisi olla, kun sisäpihalla mainitsin yön niin pitkäksi, jotta eväidenkin viemiseen tarvitaan kaksi kangaskassia. Höhöhöö. Ja yrittihän tuo muistaakseni kerran namedroppaillakin edessäni tehtävällä.

Nii-i. Sitten olin vapaana iltana ostoskeskuksen grillillä, kun näin saman äijän jo ennen iltayhdeksää itsensä liki jalattomaksi juoneena – tultuaan torjutuksi taksiasiakkaana yltyi uhittelemaan-solvaamaan kuskia. No, mitä sitten? Poistuin ostamani saaneena paikalta enkä tehnyt asialle yhtään mitään. Ei, en yllättynyt.

"Yksinäisyydestä olen bloggannut usein ennenkin vaan en kuitenkaan itsensä alttiiksipanemisen kulmasta."  

Sellaista se vuorovaikutus vain näemmä teettää. Pitäisi ymmärtää, jottei työpaikka ole koti eikä asiointikaan ihmissuhde. Tai muussa tapauksessa yksilön perustavanlaatuiset käsitykset – oikeammin ottaen inhimillinen identiteetti – ovat aika erikoisennäköiset. Lienevätkö ne jopa kieroutuneet?

Oikeasti tilanne on fifty-sixty – työntekijä tai asioimaan tuleva ei ole mikään monarkki – hän on yhtä öönä maailman edessä kuin työnantaja, työyhteisö sekä asiakaspalvelijakin. Ja samantasoisena vuorovaikutuksen tulisi pysyäkin, jos mukaan ei jostain siunaudu patologisuutta. Nauratko? No, en minäkään pokkana ole.

Siispä, – otsikkoni, Ei tämä maailma niin toimi, – opastaa sen elämäntaidon siunausta, jottei kulkiessaan väistämättä kertyvää painolastia pitäisi jokapaikkaan levitellä. Ei kenelläkään ole velvollisuutta tulla pihallesi tai ovellesi tarinoimaan kanssasi – seuraa saadaksesi saat luvan mennä maailmaan. Panna itsesi altiiksi.

"Otsikkoni opastaa sitä elämäntaitoa, jottei kulkiessaan väistämättä kertynyttä painolastia pitäisi jokapaikkaan levitellä."

Sellaistakin tämä elämä saattaa teettää, että yhden tuputtautumista nauranut toinen löytää itsensä yksin sängystään alleen laskemasta ja kolmas käy sitä kiihkeämmin tervehtimään sekä keksimään puhuttavaa kuin mitä neljäs välttelee katsekontaktia. Siksi ohjeistaminen onkin niin vaikeaa, tiesi kirjastolainen. Oikein.

No, sitten viides hakee vapaaehtoisia uuden toimitalonsa pohjakerrokseen siirtyneen – aiemman, helpostilähestyttävän, vaikkakin taloteknisesti ala-arvoisen, erillisrakennuksen – toimintoon. Uusista tiloista ei tosin vain tullut esteettömiä eikä mokomiin edes löydä, kun ulkokyltitys puuttuu tykkänään.

En siis ollut yhtä vakavissani kuin naama vaikutti, kun päivällä kylässä marketin kassajonossa ja illalla kaupungissa Giant Robotin keikalla ”annoin anteeksi” kyseisellä fraasilla keskustelun avanneille naisille. Se ei ollut niin vakavaa, mutta – ilon ja naurun lomassa – sopii muistaa elämässä olevan välillä totisiakin paikkoja.