Lapset, joiden haastava käyttäytyminen tekee heistä vaikeasti suojeltavia

(Kuva: Jari Kähkönen)

Ohhoh. Olinpa pompöösi, kun luonnostelin vihkooni ”Mitä nuoret ovat ja mitä ne eivät ole; eli pitäisikö olla erityisnuorisotyölaki”. Useatkin olivat viime syksynä pyrkineet ottamaan puheeksi lastensuojelulain muutostarpeet. Tuleeko turvattomia pikkulapsia ja nuorisorikollisia käsitellä samojen sääntöjen mukaan?

On ongelmallista, jos suojelukohde jatkaa haitallista tai vaarallista käyttäytymistä, kun hänet on jo otettu toimenpiteiden kohteeksi. Tätä ristiriitaa ei suomalainen lastensuojelu – näyttöön perustumisineen, pätevyysvaatimuksineen, jatkuvine kehittämisineen, ihmiskäsityksineen ja maailmankuvineen – ole pystynyt ratkaisemaan.

Päinvastoin; on jo vanha vitsi, että useat palvelut voivat työstää saman lapsen ongelmia yhtä aikaa ja jotkut vain juoksevat läpi palveluverkoston olemalla liian vaikea joka paikkaan. Auttamisen mahdollistava vuorovaikutussuhde on aivan kateissa, kun lapsi ei ole hallinnassa sen paremmin tietoteknisesti kuin fyysisestikään.

"On kysytty, että tuleeko turvattomia pikkulapsia ja nuorisorikollisia käsitellä samojen sääntöjen mukaisesti."

Minusta pitäisi keskustella siitä, että tulisiko lastensuojeluun perustaa uusi erillinen valtion viranomainen. Se voisi myös olla osa hyvinvointialueiden toimintaa. Ehdotettuja on maissa, jossa alaikäiset ovat omassa rikosoikeusjärjestelmässä; siellä kyseistä viranomaista kutsutaan esimerkiksi nuorison ehdonlaisenalaisvalvonnaksi.

Kaavailuissani sille kuuluisivat ainakin lastensuojelulaitoksesta luvatta poistuvien etsintä, kiinniottaminen, tarkastaminen, väliaikainen säilyttäminen, kuljetus takaisin laitokseen ja joskus tutkintakin. Jos viranomainen nähtäisiin laajasti, se ylläpitäisi myös muutamaa laitosta, johon kaikkein vaikemmat tapaukset lähetettäisiin.

Tämä ei merkitse paluuta valtion koulukoteihin, koska niistä tuli liian samanlaisia kuin sitä ennen olemassaolleista kasvatuslaitoksista, jotka ne olivat korvaavinaan. Lapsen ihmisyyteen, mahdollisuuksiin, turvallisuuteen, oppimiseen ja kehitykseen ei missään tapauksessa kajottaisi kuten historia nimenomaan varoittaa.

"Kaavailtu uusi lastensuojeluviranomainen hoitaisi ensisijassa etsintä-, säilytys-, kuljetus- ja tutkintatehtäviä."

Miksi päihteiden käytöstä tai kaupasta sijaishuoltoon joutuneella alaikäisellä on älypuhelin? Ja etenkin, jos käyttäytyminen jatkuu yhtä huonona perhekodissa, on yksinkertaisesti niin että tarjotut palvelut eivät vastaa tarvetta. Puhumattakaan murtovälineiden ja teräaseiden hallussapidosta sekä väkivaltaisesta karkaamisesta.

Tällöin on myönnettävä – tekipä se kuinka kipeää hyvänsä – , että ollaan tavanomaisen lastensuojelun ulkopuolella, koska väitetysti suojeltu lapsi käyttäytyy liian haastavasti ottaakseen vastaan apua. Lastensuojelun työntekijät eivät mielestäni tarvitse sinänsä lisää valtuuksia eikä asiakkaidensa oikeuksiakaan pidä sen varjolla huonontaa.

Lastensuojelulaitoksiin ei pidä laittaa turvafirman painiketta eikä poliisinkaan pidä pitää niissä järjestystä, koska ensinmainitulta puuttuu valta ja viimemainittu soveltuu niihin huonosti. Jos rajoitus ei toimi tai vierihoitoa ei pystytä järjestämään tarkoituksenmukaisesti, kaavailtu uusi viranomainen hakee ja vie pois.

"Jos ongelmakäyttäytyminen jatkuu vielä sijaishuollossakin, palvelut eivät tällöin vastaa todellista tarvetta."

Samoissa tiloissa, muttei välttämättä samassa huoneessa odottavat vanhempiaan myös selviämisasemaa tarvitsemattomat alaikäiset päihtyneet, ostoskeskushäiriköt, näpistelijät, kadonneet ja muut vastaavat. Uusi viranomainen noutaa, mutta ei partioi eikä itse puutu asioihin kaduilla ellei tilanne ole yleisen kiinniotto-oikeuden selvä.

Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ja toimielimet eivät menettäisi asemaansa, koska lähinnä uudelle viranomaiselle siirtyisivät suuritöiset tai rikosjuttuja sisältävät tutkinnat ja pakoilu- sekä vastustamisriskin sisältävät täytäntöönpanot. Sovittelu ja nuorisorangaistus siirtyvät myös, mutta oikeusedustaminen ei välttämättä.

Minun ajatukseni lastensuojelun ja sijaishuollon kehittämistarpeiden ratkaisemiseksi olisi siis kahdensuuntainen; on samanaikaisesti kehitettävä niin valtuuksia kuin toimintaakin. Ihmiskäsitys johti tiettyihin sääntöihin ja palvelumalliin – ne eivät toimi – molempia on nyt vain pakko kehittää edelleen paremmin todellisuutta vastaavaksi.