Eihän somessa edes tosissaan yritetäkään – hulluko olet!

Sosiaalinen media eli some on kuin Pahantahtoinen salakuuntelemassa Kateellisen, Ennakkoluuloisen ja Tietämättömän välistä kahvipöytäkeskustelua. Oikeaan osutaan korkeintaan vahingossa; tämä on jokaisen täysipäisen aikuisen kirjoissa pysyä tahtovan syytä tiedostaa sekä ymmärtää. Missä siellä muka onnistutaan?

Kuuntelin ja suosittelin edelleen verkostossani radio-ohjelmaa, jossa asiantuntijat keskustelivat Yle Radio Ykkösellä someviestinnästä. Luulisi olevan ihmisen perustaitoja kysyä, että kuka puhuu, miltä pohjalta ja mitä tarkoittaa. Mutta tämäkin ajatus on silkka ylikorostetun humaani toiveajattelu, sen saatan nyt myöntää itsekin.

Haihattelin pitkään, että asiat olisivat toisin, koska olin valtaan nähden ulkopuolinen kriittinen ajattelija ja kirjoittaja. Kaiken, mikä ei hyvästä syystä ole salaista, tuli olla julkista. Sekä kuinka yhteiset asiat oli puhuttava julki ennenkuin ne päätetään ja keskustelun tulee perustua avoimeen päättelyyn, jota kuka tahansa voi seurata.

Niinpäniin. Luulinko tosiaan, että valtaa ei käytettäisi niinkuin sitä käytetään, koska tapa kuvastaa jokseenkin totuudenmukaisesti niin ihmistä kuin maailmaakin? Hyödyntavoittelua, omanapakeskisyyttä, heikompien sortamista tai vähän alle viidellä veisaamista kaikesta hyvästä sekä kauniista.

Eihän somessa edes tosissaan yritetä tehdä mitään hyvää tai rakentavaa; jos niin kuitenkin käy, se on silkka vahinko eli sattuma. Tämä on seurausta palveluiden rakenteesta ja tarkoituksesta, mutta myöskin niistä sangen alhaisista syistä miksi somea ylipäätään käytetään. Parempaa ei tahdota eikä vaaditakaan.

Some on sisällöltään niin roisi kuten kaikki tietävät, koska ihminen on mitä on eikä satunnaisten kohujen lisäksi virtuaalisessa usein ole puoliakaan niitä seurauksia, joita reaalimaailmassa löytyy. Seurausten puuttuminen, arvaamattomuus tai suhteettomuus ruokkii ainoastaan ihmisluonnon huonoja puolia. Kuka siitä yllättyy?

Siksi en malta olla suhtautumatta somea koskevaan keskusteluun jotakuinkin vinosti virnuillen. Oliko ylhäältäpäin johdettu suljettu yhtenäiskulttuurinen Suomi vakaa, koska sanomalehdet, radio ja televisio olivat niin kurinalaisia; eikä siksi että se oli onnellisten ihmisten täydellistynyt ihanneyhteiskunta, jossa ei tarvinnut rähistä?

Virnuiluni syy on sotilasjohtajuuden tai opettajuuden kolmen peruspilarin kaltainen ihmistä halventaen ylhäältäpäin katsova ”viisaus”. Eli että mediakriittisyys on hyvä juttu vain siihen asti, kun kaikki tunnistavat virallisselittäjän, uskovat tätä ja jos ei sanottu mitään niin sitten ollaan hiljaa paikallaan odottamassa. Ei ihmisyys näin toimi!

Ellei ihminen kasva täysikasvuiseksi ja elä omaa elämäänsä; miksi hän silloin olisi rakentava yhteisön jäsen tai kunnon kansalainenkaan, mukaanlukien somekäyttäytyminen? Tälle taas ei ole mitään edellytyksiä, jos emme jaa tiettyjä ydinjuttuja kuten esimerkiksi kaikkien yhtäläinen ihmisarvo ja oikeusvaltio.

Ja valitettava totuus on, että edes kaikki somelaiset eivät niitä jaa. Liian monelle oma etu menee kaiken edelle, minimi on maksimi sekä rangaistuksenpelko ainoa motivoiva tekijä. Koeta siinä sitten olla ajattelijana jossain tuollaisen kansan ja noiden vallanpitäjien välillä; ei ole helppoa, mutta oma rajallisuutensa pitää tiedostaa.

Pyrkii sanomaan totuuden olennaisesta, paremmin ja viisaammin; se on ajattelijan sekä kirjoittajan ikiaikainen tehtävä sekä velvollisuus myös somessa. Aina ei tule tykkäyksiä eikä suosiota; hyvä jos joskus, mutta kun alustan tietää niin ehkä sen sitten paremmin ymmärtää. Ei, ei todellakaan ole pakko rypeä mukana.

Vasta kun rypeminen loppuu, osallisuus alkaa ja sen jälkeen voidaan yhteisin päätöksin rakentaa parempi maailma. Tämän näimme viimeksi Greta Thunbergin YK:ssa pitämän puheen aiheuttamassa jälkielämöinnissä...hehheee...missäs muualla kuin somessa.