Maamme hengenmaisema näkyy selvästi aseistakieltäytyjyyden käsittelyssä kirjallisuudessa. Timo K Mukan romaani Täältä jostakin julkaistiin jo vuonna 1965, mutta silti sen loppupään lakisitaatti varusmiespalveluksen lykkäyksen perusteista tuntuu häkellyttävän tutulta vielä tänä päivänäkin.
Olen seitsenkymmenlukulainen, nyt jo reilusti yli nelikymppinen äijä. Kannan tarvittaessa isoa avainnippua ja pitkää perheenpäämallin lompakkoa, jotta päästään autolla kauppaan tai sähköisen reseptin lääkkeet haetaan apteekista. Tiedän milloin anoa sopuisasti kirjallisesti tai milloin käydä nyrkkitappelu syrjäkujalla.
Minäkö harrastaisin jotain naurettavaa aikuisinterreilausta matkustaen puolen Suomen poikki yöjunan lähtöasemalle, jotta näkisin kuinka minun käy? Onko makuupaikkaa ostettavissa konduktööriltä vai kokeilenko kuinka mukava on nukkua päivävaunun lattialla, jonka väitetään olevan liikennemielessä turvallista?
21 vuodessa ehti tapahtua paljon. En ole enää kasarmoitu kehäaidan taakse ja riippuvainen armeijasta niin ylläpidon, toimeentulon kuin vapautenikin suhteen. Miksi sietäisin, ettei asioitani hoideta tai kuuntelisin vinoilua, kun huomautan ilmeisestä epäkohdasta niin siellä täällä kuin tuollakin?
Mukan armeija oli tosiasiassa vankila. Minun oli sitä vielä sääntöjensä puolesta, mutta ei enää käytännössä. Onneksi. Silti sen rikos- ja turvallisuuspoliisi, Pääesikunnan tutkintaosasto, seuloi turvallisuusriskit pois vaaranpaikoilta, kun taas varuskunnallisena esimiesvallan lukkona oli maastopukuinen sotilaspoliisi.
Vuonna 1984 julkaistu Hellevi Salmisen Sivari on minusta epäoikeudenmukaisesti unohdettu kirjaston nuoriso-osaston varastoon, sillä sen tarkoitus on muistuttaa, että synkintä on aina hetkeä ennen valoa. Ettei yksinvaltainen ehdottomuus voi kuin naurunalaistaa ja tehdä itsensä sietämättömäksi ennenkuin se lopetetaan.
Salmisen kuvaamat asenteet olivat yhä paikallaan, mutta vakaumuksentutkinnasta me pojat emme tienneet mitään, koska aikanamme ei ollut sellaista. Luulimme aseellista varusmiespalvelusta normaaliksi ja reservistä kieltäytyminen oli kuin ajatus älykkäästä elämästä ulkoavaruudessa.
”Kenenkään teistä ei tarvitse vahingoittaa itseään”, sanoi äärimmäisen vakava luutnantti meille 1990-luvun alokkaille, joista yksi oli juuri lähtenyt aamutoimista ambulanssilla sairaalaan, ”jos pää ei kestä olla täällä, senkuin sanotte vain ja minä hoidan teidät oikeiden ihmisten puheille”, hän jatkoi silmäillen riviä tiukasti.
Sittemmin ehdin käydä myös Sörkän laitakaduilla, siellä näin etteivät oikeat katupojat laula iloisesti tai aina vihelläkään. Opin kuinka elämä on hauras mutta sitkeä eikä sillä pidä leikkiä, koska perimmäisten kysymysten äärelle joutuminen voi ottaa joskus liian koville. Lopputulos voi olla miedosti sanottuna sekasortoinen.
Niin, kuinka ihmeessä saatoin koskaan uskotella itselleni, että Puolustusvoimat oli minun armeijani? Kävin sitten sen reservinsivarin. Olen reservin kieltäytyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
OHJEET
Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä sano sitä täällä.
Pysy asiassa.
Ole asiallinen.
Älä chattaile.
Ohjeiden vastaisia kommentteja ei julkaista.
Toistuva ohjeiden vastainen kommentointi johtaa toiminnon sulkemiseen.