En enää ota ihmisiä sen paremmin tosissani kuin leikillänikään

Todelliset konfliktit puuttuivat, kirjoitti arvostelija ja antoi kaksi tähteä. Näin luin Karjalaisen elokuva-arvostelusta. Totta. Ei kukaan ole yksinäinen, hullu, juoppo, narkki, nepsy, käytöshäiriöinen ja niin edelleen yksinään; aina ne tulevat pyörimään jalkoihin huomiota kerjäämään. Siinäpä on äkkiä konfliktia kyllikseen.

Olen sisäänpäinkääntynyt tuppisuu tosikko jo syntyjäni; pitkä elämänkokemus on opettanut, etten enää ota ihmisiä sen paremmin tosissani kuin leikillänikään. Tuota vähää minua eivät näemmä koskaan oppineet tuntemaan liioin nuoruuteni kaverit kuin ”kaveritkaan”, mutten heitä siitä syytä – olkoon kuinka on.

Siispä; enempää eivät saa nekään pinnallisesti uteliaat netinkulkijat, jotka hakukonettivat tänne, koska sattuivatpa nyt näkemään kommenttini jossain ja fomopäissään janosivat tietää ”mikä sen tausta on”. Vaikkeivät dopamiinihimossaan luultavimmin kyenne edes höpelöä mielennoudettaan sanoiksi saattelemaan.

"Pinnallisesti uteliaat netinkulkijat eivät edes pysty sanallistamaan omia höpelöitä mielennouteitaan. Hakukonettavatpa vain."

Minä kirjoitan itseäni varten; sejasama saako kukaan näistä riveistä mitään irti. Heh. Silti; olipa – toista vuosikymmentä sitten ensikertaa elämässäni – harvinaisen alentavaa kuulla kysymys, että mtä oikein kirjoitin. Parempi ei ollut sekään mölähdys, jonka mukaan toinen luki ”sivujani” tietääkseen mitä minulle kuuluu.

Vaikka toisaalta; olisihan tuohonkin kai pitänyt älytä varautua. Aloinhan koululaisena lukea Ruuthia Korpraalista, josta pitämäni pakollinen esitelmä rohkaisi yhden luokan runotytön tiedustamaan pännämiehen sijoittumista yhteisöönsä. Kysymys ei ollut edes oikeasti vaikea, koska tekijähän nyt oli ilmeinen sosiaalikronikoitsija.

Vaan samoinhan tuo kuuluu tekevän maakuntakirjailija Heikki Turunenkin, jonka joulusaarnaksi ennakkomainostetun haastattelun luin lehdestä, kun illalla noudin varaamani joululukemisen kylän kirjastosta. Aatonaaton kiireet nostivat hien pintaan; en siis viitsinyt muuttaa pois pihavaatetuksesta vain yksin autiudessa taivaltaakseni.

"Yksi kysyi mitä oikein kirjoitin ja toinen sanoi lukevansa vain tietääkseen mitä minulle kuuluu. Ei kovin mieltäylentävää."

Vaan mitenliene; osuikohan anarkisti-Kropotkinin muistelmien luonnehdinta epätyydyttävään työhön päätyneistä yläluokan pojista refomismeineen, jotka surkeentuvat hyödyttömäksi viisasteluksi, itseenikin? Olin kyllä työväenluokkaa, mutta nyt uusasiallisuudeksi kutsumani pikkuporvarillinen vaiheeni painoi tuolloin raskaasti.

Ehkäpä, jos vaikka olenkin jälkiviisaudessa sitä mieltä ettei tuota henkisesti alaikäisten antisosiaalisten kukkoilijatyyppien laumaa olisi yhdistänyt kukaan. Ne itse esittivät yhtä vaikka halusivat toista; ”johtajansa” taas vain pyrkivät mahtailemaan vallallaan – ainoa toiveensa oli, etteivät kuvittelemansa rivit heitä nolaisi.

Kukaan mitään oikeasti tehnyt. Ei hoitanut asioita, huolehtinut tiedonkulusta, valvonut muuta kuin omaa välittömästi nokkansa edessä olevaa omaa etuaan eikä etenkään tiimiyttänyt eli ryhmäyttänyt mokomaakin lössiä. Oikeasti; ei ollut solidaarisuudesta tietoakaan, nehän halveksuivat toisiaan, pahasti. Järkytyinkin.

"Kukaan mitään oikeasti tehnyt. Solidaarisuus oli kateissa; nehän halveksuivat toisiaan, järkytyinkin."

No, aika aikaa kutakin. Ei oltu edes sen arvoisia, että olisi saatu talon puolesta kynää tai a7 avolehtiötäkään; siispä myös itsejäljentävät paperilomakkeet piti täyttää milloin minkäkin päällä. Jos siis nyt itse itselleen joululahjat ostavalla entisellä on jo kaikkea, joutaa hänen hankkia kunnon puristusalusta vallan Keski-Euroopasta asti.

Aika ei näet enää olisi suonut tuottaa amerikkalaista superversiota, jossa oli jopa valmistajan tekemä henkkaripidike. Edelläkäyvästä älköön edes joku pulloaan vaille yksin pyhät lusiva turhaankaan luulko tässä mitään kaivattavan. Operatiivisesti toimiva aikani on ohi. Tajusitko sinä näin käyneen itsellesi jo ajat sitten?

Hullulle ja humalaiselle on turha suuttua, opasti minua eräs silläerää johtokeskushommiin rekrytoinut pikkupomo. Tiedä mistä mokoma johtui uudelleen mieleeni nyt, sillä ovathan turhan länkytyksen maailmanperinnöksi tarjonneet karjalaisetkin kaikonneet maisemista talventultua.

"Hullulle ja humalaiselle on turha suuttua, opasti minua muinoin eräs pikkupomo. Miksi lienen senkään taas muistanut?"

Jo tovi on ehtinyt kulua siitäkin kun kuulin Susanna Vainiolan toimittamasta erinomaisesta Radio Suomen Kissankehdosta Maritta Kuulan marsalkkalaulun lainin hiljaisuudesta, rauhasta ja rutiinien rakkaudesta. Teillä on nyt kaikkialle mukanakulkevat näyttöruudut sekä somenne; niihin saatte puolestani hukkuakin.

Ymmärrän. Jos näet ei ole enää Osulan baaria, jonka naurajien suosiota tavoitella pakkopuhuen toiselle hänen nolostumisestaan viihdettä tehden tai ketään luullakseen väkivallalla kostamaan kykenemätöntäkään ärsytettäväksi, sitähän puhuisi yksikseen. Niin. Sitten ne törmäilevät toisiin, yksinäisyyspäissään tai silkkaa tylsistymistään.

Itselläni ei ole ollut koskaan niin tylsä, että olisin hakemalla hakenut konfliktia – onneksi tai valitettavasti. Vaatimattomien ihmistuntijoiden sietäisi silti olla luulematta kaikkien olevan kuin on itse. Kuulumisten vaihtaminen ”tiedotusvälineenä” on myös jo kadonnutta kansanperinnettä. Yksinäisyyttä en pode; tiedän kyllä millaista seurassa on.

"Teillä on nyt kaikkialle mukanakulkevat näyttöruudut sekä somenne; niihin saatte puolestani hukkuakin."

Minä en hoida enää kuin omat aina ja perheeni asioita silloin jos apua pyydetään. En ole kuitenkaan muuttunut kuurosokeaksi. Otin vastaan tarjotun konvehdin sekä keskustelin saunomisesta ynnä koodiavainlaatikoista. Sitten näin raollaan olevan oven ja yläreunansa päältä taivaita kohti haihtuvan höyryn. 

Tupakoi, salakuuntelee, odottaa tulematonta vierasta vai tuijottaa yksin pimeään? Vaikea sanoa, että mikä olisi vähiten haitallisin tai säälittävin vaihtoehto. Ei varsinaisesti edes kiinnosta. Oikeasti salaiset asiat keskustelen muualla eikä kiinnosta mitä uskaltamattomalla tai tohelolla olisi ollut sanomista mihinkään.

Mitenliene; eikö minua koskaan oikeastaan tajuttu vai haluttu? Ihan sama. Ajan täyttyessä kaikki saivat yhtälailla jäädä taakse. Tulin paremmin toimeen yksinäni.