Että se on sitten kevättä, taas

(Kuva: Jari Kähkönen) Niin kutsuttu havainnekuva siitä niin sanotusta linja-autoasemasta.

Kaksi pentua nahisi-leikkitappeli linja-autoasemalla; kolme änki kirkonmäellä kyttäämään tervehtimään ja kyselemään. Jaa-a. Miten se Susanna Vainiola taas äskeisessä Yle Radio Suomen Kissankehdossa taas luonnehtikaan – tätä kevättä – noiden teinien osalta? Vissiin hormoonit hyrräsivät ja reviiriä haettiin?

Linja-autoasemalla tapahtumatta olleen näin jo pitkään matkaan. Menin ohi niinkuin en mitään huomaisikaan, sillä aikuisen arviointikykyni sanoi minulle, että käynnissä ei ollut mitään sellaista hätätilannetta, johon olisi tarvinnut puuttua. En todellakaan ala kasvattamaan ventovieraiden kakaroita. 

Näin päättelin päästyäni kiinteistön toiselle puolelle; ollen tarkastelevinani kierrätysmyymälän näyteikkunaa, jonka – staattisen sisällön – osaan jo lähes ulkoa. Toinen pennuista  käveli kuitenkin vastaan menosuunnasta muka huppu päässä älylaite kädessä, mutta pysähtyi toljotusmatkaan ja kulki ohi aivan liian liki.

"Äkkiä toinen pennuista käveli vastaan menosuunnasta, pysähtyi toljotusmatkaan ja kulki ohi aivan liian liki." 

Päivien päästä tästä seisahduin iltakävelyllä hengähtämään kirkonmäellä ilmoitustaulun kohdalla. Joku älypuhelintaan toljottavan oloinen pikkupoika pyöri lähimaastossa, oletettua pikayhteyden merkkiääntä lallatti ja pianpa niitä olikin yhteensä kolme. Kaksi ilmaantui kuvaan kävellen suunnasta, jota en odottanut.

Tulivat liki; ensin pälyilivät, nostivat kättään tervehtien ja jäivät sivuvasempaan toljottomaan niinkuin täälläpäin on yleisenä tapana. Sitten sieltä tuli ”onko kaikki hyvin” suomeksi sekä englanniksi. Koska he toljottivat yhä sijoillaan noin liki minua, päätin vastata ”pistähän suusi kiinni ja jatka matkaasi”.

Joku kolmesta vastasi, että ”tuo on epäasiallista”, mutta lähtivätpä silti menemään. Katsekontaktia en ottanut yhteenkään; taidan kyllä kiteyttää havainnointini pieniksi vilkaisuiksi sekä esittää sennäköistä kuin en olisi huomannut mitään, vaikka oikeasti olenkin täysin selvillä kaikesta ympärilläni.

"Älypuhelintaan toljottavan näköinen pikkupoika pyöri ympärilläni ja pianpa heitä oli jo siinä yhteensä kolme."

Niinpäniin. Tämä teksti on varmasti vuosien mittaan kirjoitettu eräitäkin kertoja, mutta antaa mennä vaan. En ole armeijassa enkä liioin tunnista vastapuolessa – itseeni nähden – valta-asemaa, jonkatähden heitä olisi muka velvollisuus tervehtiä tai vastata kysymyksiinsäkään niin kutsutusti asiallisesti.

Olisi myös ihan kiva, että omistaisi – tai olisi edes laillisesti sulkenut – alueen, jolla pyrkii isännöimään. Minulla on riittävät tiedot yhteiskunnasta, osaan lukea ja myös havaintoaistini toimivat. Siispä; ihan sama apinoivatko nämä vanhempiaan, tuleeko tämä koulusta vai onko jollakulla ehkä oikein jokin varsinainen vaiva.

Minua eivät mokomatkin ”säännöt” velvoita. Kysymys ei ole muusta kuin, jottei kiinnosta enkä jaksa. Pihalla olisi henkilöauto ja hypermarketista saisi tennarit sekä tuulipuvun, mutta koska tämä kerran on minunkin kyläni; hitonko tähden ajaisin siitä varttitunnin suuntaan metsä vain jotain luontopolkua kävelemään?