Militarismin kansallisia erikoisuuksia

(Kuva: Jari Kähkönen) Jos et voi enää panna jotain päällesi, tee siitä matonkuteita.
Ellei niitä tarvita, sitten siitä tulee käsilaukku.

Useat mediat – itsehankituin tai uutisoiden toisen uutisoineen – nostivat 27.3:tta sotilaspalkannauttijoiden työssäjaksamisen puheenaiheeksi. Puutteellista työtä; olennainen unohtui tai siitä katsotaan häveliäästi sivuun, jotta siivottomuus – kuin liittyy maanpuolustukseen vain satunnaisesti, jos lainkaan –  jatkuisi iäti.

Tuo on minusta niin räikeää, että saan jopa pilkata sitä rinnastuksella näyttelijä Ville Haapasalon venäjänkielisen maailman läpilyöntityöhön. Suomen armeija voi nykymuodossaan olla olemassa vain läpimilitarisoituneessa yhteiskunnassa ja tietenkin se on tällöin myös ahne organisaatio omia työntekijöitäänkin kohtaan.

Taloon ei yksinkertaisesti päädy töihin tai ei ainakaan pysy siellä kauaa, jos ei ole omatoimiaivopeseytynyt kaihtamaan heikkoutta, haavoittuvuutta ja kuormittumisen tunnetta. Välineellisen ihmisarvon, ylhäältäpäinjohtamisen sekä ulkopuolisilta sulkeutumisen myrkyllisestä yhdisteestä ei pyykkipoika nenässä selviydy.

"Suomen armeija voi olla olemassa vain läpimilitarisoituneessa yhteiskunnassa ja tietenkin se on myös ahne organisaatio."

Siispä; palkansaajan tulisi – useamman ihmisen työt yhtä aikaa hoidettavaksi saatuaan – ilmoittaa asiasta esimiehelleen, pyytää määräys todisteellisesti ja ilmoittaa esimiehen esimiehelle. Mutta ei naurateta ketään, tuo on pelkkää markkinointiviestintää; kollektiivisen narsismin harhainen ”me-henki” on todellisuus.

Mistä muka löytyy työt keskeyttävä työsuojeluvaltuutettu ja monastiko – hyi – Puolustusvoimina tunnettuun y-tunnukselliseen oikeushenkilöön kohdistuu mitään työsuojelun valvontaviranomaisten toimenpiteitä? Nimet saattavat löytyä listalta eikä olla – teknisesti – lain yläpuolella, mutta silti ikinä ei tapahdu mitään.

Missään ei tietenkään ole mitään vikaa, koska kukaan ei koskaan valita, sillä suunsa avaaja saa aina kärsiä. Niin, – siinähän sitä sitten ollaan, – kun sisältä ei auteta ja ulos ei voi puhua – melkolailla pääsemättömissä. Siispä; kuka hoitaa hommansa mitenkuten, kuka käy omavaltaiseksi sekä kuka sortaa heikompaansa.

"Missään ei tietenkään ole mitään vikaa, koska kukaan ei koskaan valita, sillä suunsa avaaja saa aina kärsiä."

Onneksi – sentään nykyään juuri kukaan ei enää kaadu palveluspaikalleen jalkineet jaloissaan – osataan edes hakea lääkärinapua ja jäädä sairaslomalle. Mutta mitä sitten, jos sama kuormitus kuitenkin kohta jatkuu; tai ”viisainta” mitä korjaukseksi on esittää ovat sotilaiden työaikalain uudistus eli henkilöstöpulan poistaminen?

Ongelmahan nimittäin on, että – kiitos koko yhteiskunnan läpilyöneen militarismin – ilmiön omanvoitonpyynnistä alkuunpannut tekee itse itsestään erittäin ei-hauskaa pilaa. Se ei edes itseriittoisuuksissaan käsitä ajankohtaisen henkilöstön ylikuormitusongelman olevan omien pahojen tapojensa seurausta.

Ylläpitävät suljettua ympäristöä, jossa käskijällä on kaikki valta ja käsketty – kunnes nahoissaan tunnettuaan toisin oppii – luulee itseään kaikkivoivaksi, ihmisarvo häilyy eikä mistään löydy epäkohdasta kärsimään joutumisen estävää apua. Valituksensa, jos niitä oli, voi sitten esittää jälkeenpäin – komentotietä noudattaen.

Lopuksi terveisiä Pogostan Sanomien pääkirjoitustoimittajaoletetulle, joka tätä perustotuutta ymmärtämättömänä jo etunojassa 26.3:tta luuli – tai lukijoita kosiskellakseen oli luulevinaan – häilyväterveyksisen palveluskunnottomankin käyvän varusmiesdrooninlennättäjästä. Noin ei täysin vapaassa maassa voisi ajatella.