Liian lyhyt patukka ja suikka hiertää

Kolmikymppinen Jorkka näytti hätäisen silmään lähinnä sähkömieheltä hailakansinisissä kulahtaneissa työvaatteissaan. Takin vasemmassa rintamuksessa luki toki VARTIJA Väktare ja Turvallisuusvartiointi sekä ylhäällä selässä VARTIJA tarkasti määrätyllä leveydellä, mutta joku älypää oli valinnut tekstin väriksi vain hieman pukinetta vaaleamman sinisen. Hän nousi ABC-aseman parkkipaikan ruudussa yli kaksisataatuhatta kilometriä ajetusta ja vuosimalliin nähden häkellyttävän kolhuisesta sekä naarmuuntuneesta Bensa-Hondasta lukiten oven avaimella perässään. Tuon tuntemattomuudessaan kuuluisan firman auto oli ajalle epätyypillisesti teippaamaton.

Likainen nuoskalumi ratisi jalkojen alla nollakelissä, tuuli vähän. Saappaina Jorkalla oli ikivanhat ysiykköset, jotka olisivat varmasti seuraavaksi jo kelvanneet sotilasantiikkimarkkinoille. Vatsan kohdilla oli myös aito asia: miehistövyö, musta. Siinä oli alkujaan mustia, nahkaisia tai kaikkia kuviteltavissa olevia keinomateriaalisia koteloita, joista yksikään ei kuulunut samaan settiin. Käsiraudat olivat suutarintekoisessa, sumutin italialaisessa Vegassa, kännykkä ties missä entisessä kameralaukussa, D-lenkki oli taskulampun valmistajan oma ja avainkoukku kaiketi itseväsätty.

Jorkka ei ollut kummemmin kahvimiehiä, mutta energiajuomaa meni vuoron mittaan senkin edestä. Piti siis säännöllisesti täydentää eväitä, että jaksoi. Hän asteli nuorisojoukon ohi tuulikaappiin ehtien juuri ohittaa halkokassit ja tuulilasinpesunestekanisterit, kun sisäovet surahtivat auki. Silinteri päässä 160 senttiä pitkä, mutta nyt päähineetön siviiliasuinen sähikäinen säntäsi oitis viereen puhuapapattamaan. Jorkka vilkaisi keltaista järjestyksenvalvojan lätkää miehen rinnassa, laksautti Hondan avaimet vyön koukkuun ja asteli mitään sanomatta kylmäkaapille.

Säksätys koski ”sun kauheita aseita”, ”tota vyötä” ja muita odotettavissaolleita tavanomaisen viisauden helmiä. Että ylivireinen ja reviirihakuinen tapaus, Jorkka pohti poimien kaapista matkaan neljä tölkkiä sekä etäänpää paperipussin kolmioleipiä täynnä olleen kylmäaltaan kulmalta. Puheenpulputusta kesti koko matka kassalle asti ja se oli 99%:sesti yksipuolista, Jorkka lisäsi vain väliin satunnaisesti joo tai niin. Pahinta kaikesta pienen miehen mielestä oli, että takista ei kuulemma erottunut kantajansa olevan vartija. Niinköhän? Eivät ne merkit ihan niin huonot olleet.

Maksettuaan Jorkka latoi energiajuomatölkit paperipussiin, pani vihreän kortin ja kuitin lompakkoon lähtien lampsimaan ovelle. Hän vilkaisi kassatytön naamaa ja päätteli tämän olevan nuorestaan iästä huolimatta itseään rautaisempi asiakaspalvelun ammattilainen. Neitohan oli täysin eleetön! Edes suupielet eivät nykineet ylöspäin, toisin kuin Jorkalla nyt. Valvontatyön perusjuttuja oli, että piti myös osata näyttää sille kuin ei kuulisi eikä näkisi mitään – että eläisi vartioimaan vielä seuraavassakin vuorossa. Toisilla vain on jatkuvasti liian lyhyt patukka tai suikka hiertää, hän pohti.

Ovet surahtivat kiinni Jorkan perässä ja nuorisojoukko pulisi edelleen edustan ulkotupakkapaikalla. Hän pääsi Hondan vierelle, avasi oven ja laski paperipussin hanttimiehen penkille. Kuului sellainen kirkaisu takaviistosta, että ovikotelossa ollut vinyyli oli kädessä jo ennenkuin pää kääntyi etsien äänenlähdettä. Musta patukka oli 60 cm pitkä ja niin sanottua välimallia eli käsikahvastaan teroitettu, jota ei juuri tästä syystä enää kentällä paljon näkynyt. Jorkka päätteli, että ABC:n sisällä oli tappelu, vaikka ulos näkyi lähinnä heiluvia hahmoja tai pikemminkin niiden varjoja tässä pimenevässä illassa. Hän ehti hädintuskin lukita auton, kun säntäsi jo juoksuun kohti myllyä.

Sisälle tullessaan Jorkka näki kaksi moottoripyöräilyyn liittyvän jengin liivimiestä, joista yksi virnuili ja toinen työnsi järjestyksenvalvojan kasvoja noutoruokalinjaston kanaviillokkia täynnä olevaan astiaan. - SEIS! Irti siitä miehestä! Jorkka karjaisi ja koko aseman sisäinen äänimaisema hiljeni heti keskusradiota lukuunottamatta. Liivimiehet eivät olleet millänsäkään tai jos olivat, altakulmainen takaviistoon heitetty katse sanoi lähinnä ”HÄH” tai ”Mitä Vittua”. Siekailematta vähääkään, Jorkka löi virnuilijaa polvitaipeeseen ja kiinnikäynyttä takaraivoon patukallaan.

Rohkeanrehvakkaat miehet olivat lattiassa niin nopeasti, että hyvä kun ehti riuhtaista tumput suorana suu auki ja naama kanaviillokissa olevan järjestyksenvalvojan pois vaaravyöhykkeestä. Mutta eipä hetken rauhaa sen paremmin pahoille kuin ojentajilleenkaan. Jorkka tarttui tukikädellä patukankärjestä ja tempaisi rajusti pystyiskun taakse osuen hiippailevaa kolmatta liivimiestä munille. Hän löi uudestaan, nyt mahaan. Edessäoleva, nyt jo hyytynyt virne naamallaan ollut mies yritti ylös. Hän ei päässyt pitkälle, kun Jorkka polkaisi tämän takaisin lattiaan saappaan pohjalla.

-Nosta vielä jätkä sormiki niin sä arvaat kyllä mihin vedän seuraavaks! Jorkka ärähti ja heilutti patukkaa tehdäkseen sanansa selväksi. Toinen vieressä oli tajuton ja kolmas liivijengiläinen takana ärisi kaksinkerroin lattiassa eikä ääntelystä saanut selvää, että oliko syy kipu vai raivo. Niin. Tehdas sen käsikahvan oli teroittanut, mutta suunniteltu käyttötarkoitus oli kyllä ollut helpottaa keskimääräisen poliisikoulun käyvän tunarin rannelukon hieromista. Nyt poliisi, ja Preventin mustatakit keiden kohde tämä varsinaisesti oli, ampaisivat yhtä jalkaa sisälle, teleskooppipatukat avattuina.

Kun jengiläiset oli viety pois, asian selvittely jatkui takahuoneessa, luonnollisesti, koska haluttiin nähdä valvontakameran kuvaa. Järjestyksenvalvoja pesi kasvonsa, mutta alkoi tuoksahtaa eltaantuneelle rasvalle ja eineksille. Kasvot punottivat niin häpeän kuin alkavan palovammankin takia. Poliisit virnuilivat ivallisesti. Preventit taas olivat kovannäköisiä kuin olisi ollut appelsiinit kainalossa ja Jorkkaa ärsytti. Hän katsoi patukka vyön alle tungettuna nurkkiin ja silmään osui rienaavin mahdollinen näky: joulukoristeet pahvilaatikossa. Kohtahan on taas tuonkin aika!

Jorkka kasasi levittelemänsä valokuvakortit takaisin lompakkoon ja lompsi ulos takaovesta, kun sai luvan poistua. Patukan hän heitti Hondan hanttimiehen jalkatilaan, sekä käynnisti auton yhä synkkenevän raivon vallassa. Järjestyksenvalvoja oli siis itse aloittanut kaiken suunsoitollaan ja Preventin jätkät olivat tyynesti odotelleet poliisia risteyksessä vaikka kassalta oli painettu hälytyspainiketta heti lyömisen alettua! Auto ampaisi ruudusta kipakasti ja suti lähtiessään liikkeelle kohti ulosmenotietä.

Suu suli kuitenkin hymyyn, kun tuttu akustinen kitaraintro helisi radiossa. Tom Pachecon Robert and Ramona! Se vähän toisenlainen ja synkempi jouluballadi oli soinut usein paikallisradion yöjukeboksissa, kun Jorkka oli poikkeuksellisesti päässyt isoveljen Toyota Corolla DX:n kyytiin viikonloppuna 1990-luvulla. Viheltelevä ja rattia sormenpäillä naputtava Jorkka löysäsi vauhtia laittaen autoradion suuremmalle. Ja juuri silloin vanha nokialaisen romu vyökotelossa pirahti, ruudun pitkä numerorimpsu ilmaisi soittajan olevan hälytyskeskus jostain suuresta valtakunnallisesta, minkä alihankkijana toimittiin. - Keikkaa pukkaa, Jorkka virkkoi itsekseen.