Minkä kerran alkaa

Jo kauan sitten kummastelin, että mitä rikosylikomisario Jari Aarniolla oli tekemistä istumassa poliisikomentaja Jukka Riikosen kanssa samassa pöydässä tasa-arvoisena. Oltiin silloisen Helsingin poliisin Punanotkonkadun päämajan ylimmän kerroksen neuvotteluhuoneessa, lehdistötilaisuudessa.

Tuosta muistosta on jo kauan aikaa, enemmän kuin on poistumisestani pääkaupunkiseudulta ja valtakunnan pääsarjasta. Punanotkokin; alkujaan Valmetin pääkonttori ja sittemmin poliisin toimitilaturvallisuusvitsi, lienee jo purettu. Pohdinta nousi uudemman kerran mieleeni, kun luin Passin ja Reinbothin Keisari Aarnio -kirjan.

Kummastelin joitakin sivuseikkoja, joita pidin paljon kirjoittavan ihmisen tutussa aiheessa tekeminä pikkutöppinä. Esimerkiksi, oliko rikospoliisin johtajana tuolloin apulaispoliisipäällikkö tai oliko huumetoimisto jo olemassa? Merkitsin myös muistiin kirjavinkin: jo kauan sitten julkaistun Torsti Koskisen Helsingin huumeet -teoksen.

Kirja oli tekijänsä uran retrospektiivi, jossa katsottiin ainutlaatuisesti pitkä matka taaksepäin lähes koko suomalaisen huumerikostutkinnan alkuun asti. Minä sanon, että harkitsemattomat reaktiot päivän ongelmaan, kohtuuton kunnianhimo ja suunnittelemattomuus täyttivät 50 vuotta.

Passi ja Reinboth olivat liian kiinnostuneita Jari Aarnion syyllistämisestä henkilönä sekä yksittäisen tapauksena, että palvelivat yleisöään huonosti; he jättivät tekojen räikeyden pohdinnan myöhäksi ja vähälle tilalle. Juuri muuta he eivät näe kuin eläkeläinen Jukka Riikosen, ja se on muuten totisesti vähän se. Liian vähän.

Koskisen mukaan 1960-luvulla maan ensimmäisen oikean huumejutun tutki Keskusrikospoliisi, koska Ilta-Sanomat kantoi skuuppinsa Ratakadulle. No, siitä syntyi lööppi ja seurasi kohu. Tämän jälkeen Helsingin huoltopoliisin perustettiin tutkimusryhmä, vaikka tietoon tulevat huumejutut piti ilmoittaa KRP:lle.

Siinä on KRP:n ja Helsingin huumerikosyksikön välisen ristiriidan syy ja lähde, vassokuu. Ruma totuus on, että jo ennen Jari Aarniota vuorollaan useatkin ikävät ihmiset tahallaan peluuttivat vallanhimoisia sekä julkisuudenkipeitä päällikköjä toisiaan vastaan. Motiivit eivät varmasti olleet puhtaat ja aatteelliset!

Jari Aarnion jutun suuri munaus, jota ei yhäkään haluta myöntää, oli riittämätön esimiesvalvonta; se tapahtui jo ennen kuin nimeltämainittu edes oli poliisi. Koskisen mukaan vuonna 1969 tutkimusryhmä siirtyi suoraan rikospoliisia johtaneen apulaispoliisimestarin alaiseksi huumeryhmäksi.Osastonjohtajaa ei tullut vielä vuosiin.

Ryhmä kasvoi kokoa huimasti ajan mittaan. Mukaan tuli esimerkiksi törkeä ja vakava rikollisuus sekä tekninen tiedustelu; viimeistään tällöin yksikön päällikön sekä rikospoliisin johtajan väliin olisi pitänyt tulla yksi pomo lisää. Passi ja Reinboth kirjoittivat siis komentajan kortilla pelaamisesta ymmärtämättä mitä se merkitsee.

Sitäpaitsi; apulaispoliisipäällikkyyskin katosi, kun muuan höpsöliini jäi pitkän viikonlopun mökkireissun paluumatkalla puhallusratsiassa kiinni törkeästä rattijuopuomuksesta. Tilalle tuli rikosylitarkastajan virka, jolla oli kauniisti sanottuna monenkirjavia hoitajia vuosien mittaan. Ensin meni arvovalta ja sitten pysyvyys!

On siis näemmä niin, että minkä kerran alkaa, sitä tahattomasti loputtomiin jatkaa. Jari Aarnio on epäilemättä syyllinen ja hän oli vertaansa vailla oleva roistopoliisi. Mutta ei kaikki ole hyvin sittenkään, kun hänet saatiin kiinni. Perusongelma on edelleen olemassa; täysin riittämättömän onnettoman surkea johtaminen.

Aarnion ja Helsingin poliisin tietolähdejuttu osoittavat kiusallisesti, että toiminnan taso ei ole lähelläkään sitä mitä sopii odottaa korkeakoulusta valmistuvalta ja verovaroin rahoitetulta poliisilta. Joltakulta, joka käyttää laista eikä pelkästään voimankäyttövälineestä lähtevää valtaa.

Sokeaan luottamukseen perustuva arvostus ei pitkään pysy ja romahtaa aikanaan sitäkin näyttävämmin.