Ja hölinpölinpälin

Istuin liikuntavaivaisen boomerin seurassa tämän kotona, kun ovikellonsa alkoi soida. Isäntä itse tiesi oitis kuka asialla oli. Menin avaamaan puolestaan; seurasi oikeiden istuinten arvonta ja sitten ne alkoivat perinteisen. Kävivät läpi ikävertaistensa asiat; kuinka huonona kukin on sekä miten kurjasti asuu.

On se surkeaa kuinka joskus ollutkin maatila tai edellisen sukupolven elämäntyö-omakotitalo on niin rakas, jottei sieltä tajuta muuttaa pois tarpeen ilmetessä. Muutto näet olisi ”johonkin joutumista”; siispä kielikuvasta tulee lopulta konkretiaa. Jo yhdessä talvessa autioin talon katto romahti lumen alla, katselin kerran tieltä käsin.

No, ne ovat niin kutsutusti yhteisöllisiä. Vierailevat luonaan, käyttävät asioimassa ja ehkä toimittavat puolestaan jonkin askareenkin. Eivät tosin saa olennaista sanotuksi eivätkä edes väitetystä vaaranpaikastakaan ilmoitetuksi sinne missä asia voitaisiin auttaa. Koetin keskustella kanssaan yhteiskuntamme turvaverkon katveista.

"He vierailevat, käyttävät asioimassa ja ehkä toimittavat askareenkin, mutta eivät saa olennaista sanotuksi."

Piti tietenkin mennä henkilökohtaisuuksiin ja työntää sanoja suuhun. Ihmettelin näet, että kuinka nimeltämainitulla – kenen elämää olen tiettävästi sivunnut ehkä viisitoista vuotta sitten – on yhä ajokortti. En osaa sanoa olivatko pahinta kerrotut kremppansa vai niiden oletettu raskashoitoisuus.

Kannanottoni oli nähdäkseni tosiasiat huomioiden vähintäänkin perusteltu enkä todellakaan itse tehnyt siitä henkilökohtaista – aivan naurettavalla ”miksi sillä on” tai ”kun ei ole tälläkään” – viranomaispäätösten naurettavalla jälkikäteisturpakäräjöinnillä. Johan olisin itsekin tiennyt häpäiseväni itseni.

Melkein yhtä ”hyvä vitsi” oli mainita erään äsken kuopatun täysnimikaima – tietenkin ilman relevanttia alaviitettä. Siispä; kukaan kuin ei ole syntyperäinen tai asunut täällä vuosikymmeniä minua kauemmin ei olisi voinut tietää tätä eroa. Well, good for you, sanoisi englanninpuhuja.

"Tietenkin piti mennä henkilökohtaisuuksiin ja työntää sanoja suuhun, vaikka kannanotto oli perusteltu."

Itsellenikin tuli sanomista lihavuudestani – perinteisen karjalaisen mukahienovaraisesti – kysyi syönkö valmisruokia. No, en; itse keitän perunani ja makaronini. Kanssaistuja siihen, jottei kuori perunoitaan lainkaan, sillä näin säilyttää parhaiten ravinneaineet. Melkoista Freukkareiden Danny Show’ta, sano.

En tehnyt tutkintoa mennyt naimisiin rakentanut omakotitaloa siittänyt kahta lasta harrasta piha- eli metsätöitä poseeraa reserviläisissä kuulu metsästysseuraan. Väläytä varallisuuttani vähän ollen silti ulkoisesti itsehillitty. Sellainen oli – sekä on muuten minusta yhäkin – aivan helvetin tylsän sisällötöntä kulissielämää.

No, yhteen minuakin tarvittiin. Näyttämään sähköiseen ovenavaajaan-sulkijaan kytketyn käyttölukon avaaminen sisältäpäin. Siihen minulla oli ”osaamista” kuten kaltaisensa ovat oppineet sanomaan jossain henkilöstölinjan työpaikkakoulutuksissa. Wuhuuu. Kun lähteäkin piti sitten yhtäjalkaa, näemmä.

"Osaamiseni riitti peräti näyttämään sähköiseen ovensulkijaan kytketyn käyttölukon avaaminen. Wuhuu."

En osoittele enkä asetu yläpuolelle. Totean olevamme täysin erilaisia; tapamme ja arvostuksemme ovat useimmiten päinvastaiset. Siispä; parhaani mukaan kartan tuollaisten seuraa, mutta täysin en pysty. Silloin joudun vain jotenkin kestämään. Puhun vähän sanon tuskin sitäkään enkä paljasta itsestäni mitään.

Hitossako itseäni avaisin? Ei kiinnosta tuleeko yläpuolisuudessa naureskelua, muka ymmärtämättömänä silmiensäpyörittelyä vai leikkautuuko keskustelu äkkivaroittamatta poikki niin että jopa kuuloetäisyydelle osunutta satunnaista ikävertaistaankin naurattaa. Jauhot suuhun -efekti, luulen minä.

Epäilemättä minut on tästä huolimatta hinnoiteltu arvioitu punnittu tai kuinka ikinä sitä kutsutkaan. Niin toimii Jante-laki; yhdestoista pykälänsähän näet kuuluu ”älä unohda, että minäkin tiedän sinusta jotain”. Joo, niin varmasti. Kaikki on kuultu vaikkei välttämättä edes itselle kerrottuna ja siitä ymmärretty vähän alle puolet.