Työsuojelu Berliinin muurin jälkeisenä aikana

”Laakson mukaan monet soittajat kokevat myös, että esimies käyttää väärin työnjohto-oikeuttaan. –  Esimerkiksi varoituksen saaminen, joka ei ole häirintää, koetaan niin että se tuntuu ikävältä”, kirjoittaa joku keskinkertainen STT-Lehtikuvan deskihenkilö Joensuussa ilmestyvän Karjalaisen julkaisemassa sähkeenlisussa.

Siinähän se olennainen tulikin nyttemmin aluehallintoviraston osastona toimivan työsuojeluviranomaisten asennoitumisesta. Tämä on lähes suoraan terveisiä historioitsija Gary Brucen vuonna 2010 julkaistusta Inside The Firm -stasikirjasta. Sielläkin sanottiin huuhaatunniksi vastaanottoaikaa, mikä viraston oli pakko pitää.

Harppi-Saksa tosin oli yksipuoluediktatuuri ja poliisivaltio, mutta Suomi ei ole. Kuulemma. Niinikään työsuojeluviranomaisemme ei kanna aseita, käytä pakkokeinoja, vakoile, painosta ja tee muutakin rumaa. Toivottavasti. Kuinka asennoituminen voi kuitenkin olla näin yhteneväisen tökerö?

Työsuojeluviranomaisen minäkuva on, ettei se tee työturvallisuutta vaan valvoo, kun muut tekevät. Tapana on piirtää kummallinen kolmio, jossa työntekijät, työnantaja ja asiantuntijat ovat kukin kulmassaan. Käytetyt nimikkeet vaihtelevat, mutta kuvasta tulee satunnaiselle katsojalle mieleen lähinnä vagina.

Ihanteellisessa maailmassa ei olisi ongelmia, mutta olisiko tarvetta työsuojelun valvonnallekaan? Sellaisessa paikassa ei varmasti olisi työssä enää moniakaan riskejä tai vaaroja, sekä jos olisikin niin niistä neuvoteltaisiin työpaikkatasolla ja vasta sitten tehtäisiin toimenpidepyyntö viranomaiselle.

Ei tarvitsisi ohittaa esimiestä, esimiehen esimiestä, johtajaa, työsuojeluvaltuutettua ja ottaa suoraan yhteyttä aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueelle. Viranomaiseen, joka tarvitsee kaiken paperilla omakätisesti allekirjoitettuna; ellei joku ole välittömästi paljaalla silmällä nähtävässä hengenvaarassa virkamiehen edessä.

Turhan usein kun perehdyn ihmisen tapaukseen paperilla, joudun kysymään että osaako virkamies eli yleensä tarkastaja, ylitarkastaja, työsuojeluinsinööri tai lakimies lukea? Toiseksi; ymmärsikö lukemansa, ja kolmanneksi kuinka varmisti lausunnonantajalta että puhuiko hän totta vai ei.

Hallinnollisesti nimittäin on totta vasta, kun Työturvallisuuskeskuksen rekisteriin merkitty työsuojeluedustaja panee jotain papeperille, allekirjoittaa ja virastoon lähettää. Muussa tapauksessa yli 90 prosentissa tapauksissa seuraa ilmoitus asian käsittelyn päättymisestä eikä valittaminen auta yleensä mitään.

Tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa ne kutsuvat sitä päätökseksi olla toimittamatta työsuojelutarkastusta ja valitusta muistutukseksi. No, viimemainittukin käsitellään pelkästään talon sisällä, koska sen näköiseksi prosessi kerran muotoutui joskus 1940-luvun savupiipputeollisen Suomen aikaan.

Jos ylipäätään vaivauduit lukemaan työsuojelua koskevan tekstin tälle riville asti, tiedät jo minun sanomattanikin, että maailma on siitä muuttunut ja monimutkaistunut. Huomattavasti. Mistä on siis kotoisin ajatus, että joka työpaikalla on edes olemassa työsuojelukoneisto tai että se on toimintakuntoinen?

Koneiston olemassaolo ei todista mitään. Olen jopa tavannut poliiseja, jotka ovat väittivät naama vakavana etteivät tiedä kuka on poliisilaitoksen piirivaltuutettu, kuten päätyösuojeluvaltuutettua siellä sanotaan. Kun kerroin nimen, he eivät tienneet milloin vaalit on pidetty. Vaalit, joissa heilläkin olisi tullut olla äänioikeus.

On kylmä tosiasia että monet työelämäasiat, jotka ennenaikaan opittiin jo kotona ennen lastentarhaa; ovat nykyään kateissa. Mistä joku tietää, että mikä kuuluu työsuojeluun ja mikä luottamusmiehelle tai ammattiliittoon? Pitää olla kykyä ohjata toimimaan oikein, sekä siirtää asia sinne minne se kuuluu.

Työsuojeluviranomaisen maailmankuva on pahasti häiriintynyt, koska se on keskittynyt junttaamaan maailmaa hallinnon muodollisuuksia vastaavaksi. Valitettavasti minulla on omakohtaistakin kokemusta. Työsuojeluedustajan ja rividuunarin saamassa palvelussa on niin jyrkkä laatuero, ettei niistä voi edes puhua samana päivänä.

Ja toisin kuin tarkastaja Päivi Laakso STT:lle vihjailee, kyllä vikaa on varoituksen antajissakin. He jakelevat niitä holtittomasti; piittaamatta sen paremmin antamisen muotomääräyksistä kuin sisällön painoarvostakaan. Varoituksesta on tullut nolaamiskortti tai jokin hämäräperäinen lain ulkopuolinen työelämän pikasakko.

Suomalaisen työturvallisuuden vahvuuden väitetään olevan neuvovassa ja ohjaavassa otteessa, jossa ei heti sakoteta tai viedä käräjille. Missä muussa se näkyy; paitsi harvoin ilmestyvässä kuvalehdessä tai juhlapuheessa, joiden yleisö koostuu yksinomaan työturvallisuuden sekä -hyvinvoinnin palkansaajista?

On se melkoinen Oman Työrauhan ja Työelämän Laillisuuskäsityksen Suojavalli, koska eihän Berliinin muuriakaan hökötyksen itäpuolella sanottu B-sanalla. Avin työsuojelun vastuualueet tosin eivät ole keskimäärin edes yhtä hyvin perillä Suomen, kuin Stasi oli työläisten ja maanviljelijöiden valtion; työelämästä.

Muutettavaa on paljon. En ole esimerkiksi alkuunkaan vakuuttunut, että työsuojelu kuuluu osaksi valtion alue- tai Marx paratkoon jotain kepulaista maakuntahallintoa. Silti, ensimmäinen este on; no kuinka muutenkaan, sokeus ongelmille ja muutostarpeen kieltäminen.

Kun työsuojeluviranomainen ei oikeasti taida itsekään tietää mikä on, mitä piti tehdä ja miten. Sitä yksi pahainen päivystävä virkamieskin koetti peitellä STT:lle näsäviisastellessaan. Mistäs sen mukavampi lietsoa moraalista paniikkia kuin uusavuttomuudesta; ja..heh...loukkaantumisherkkyydestä.