Aikamoinen Wikileaks-hetki

Koin aikamoisen Wikileaks-hetken, kun äsken seuloin esiin olennaisen vinkinantajan luona; hän näet oli saanut haltuunsa monisatasivuisen henkilörekisteriksi kutsutun kokonaisuuden. Jo oli vallantäyteys, röyhkeys ja edesvastuuttomuus huipussaan; oli kokemuksestaan pakko sanoa jälkeenpäin.

Huomasin näet nimeni ja siviiliasiani keskellä Securitaksen Tukholman päämajaan lähetettyä kolmisivuista muistiota, jota varsinaisesti käsittelevään asiaan tai ihmiseen liityin lähinnä korkeintaan sattumanvaraisesti työni kautta. Yhtymäkohta oli yksi vanha Uutisnetin aikainen juttu, jonka tekstin otin portfolioonikin.

Työsähköpostiini oli ollut tulossa kopio konsernijohtaja Alf Göranssonille lähetetystä meilistä. Sitä en todennäköisesti edes ikinä saanut, koska silloisen lehden tekniikasta vastasi aito Lappeenrannan tietokonedippainssi, jonka osaaminen vastasi koulutusta. Eli tuolla erää sekaisin oli siis sähköpostipalvelin.

Siviiliasia oli vähän sitäkin vanhempi; se viittaa vuonna 2009 syksyllä sattuneeseen konfliktiin, kun olin vielä jonkin aikaa vuorokaudesta vartija. Asemani oli kiusallinen, koska jos ei mahtanut minulle mitään toimittajana; saattoi aina koettaa onneaan uudemman kerran, kun olin vartija. Ja vaikeuksiahan siitä seurasi, tietysti.

Luokkayhteiskunnassa vartija voi olla vain tietynlainen ihminen, olla kiinnostunut tietynlaisista asioista eikä mikään voi koskaan muuksi muuttua. Se, joka luokkalain rikkoo; saa varautua taistelemaan tai pakenemaan eikä tarinalle ole todellakaan lähtökohtaisesti tulossa onnellista loppua.

Omakehu edistyksestä ja vauraudesta voi olla yleistä, mutta silti niinkin naurettava asia kuin muistivihko ja kynä voi vielä tällä vuosituhannellakin olla liikaa. Jos porvari näkee ne rahvaaseen kuuluvan kädessä, tämä voi alkaa raivoten puolustamaan etuoikeuttaan tai omaa kuvitelmaansa siitä. Kahakassa kaikki ovat porvarin puolella.

Vainoharhainen porvari luulotteli etuoikeutensa vaarantuneen, koska ei enää yksin määritä todellisuutta; nyt rahvaaseen kuuluvalla on mahdollisuus tulla uskotuksi antamalla siitä oma kuvauksensa tallenteeseen vedoten. Ajatus kuuluu, vaikkei ääneen sanotakaan: ei käsketty tehdä muistiinpanoja! Aina ne vaativat tottelevaisuutta.

Vuonna 2009 palvelupäällikkö -tittelillä koristeltu oppimaton ex-kapiainen siis vaati kahdenkeskisen keskustelun, jossa hööki päälle niin etten muuta voinut kuin paljastaa hänet. Luonnollisesti tajusin heti, että nyt muuten pamahti silta palamaan takanani – vast'edes olisin matkalla vain ulospäin yksityiseltä turva-alalta.

Arvioin tilanteen niin vakavaksi, että oli paikallaan meilata konsernijohtajalle Tukholmaan, mutten koskaan saanut sieltä mitään vastausta. Tuli siis uutinen, pääkirjoitus ja lauantaikolumni, joista seurasi vain vähän hävyttömyyksiä Suoli24:llä. Lähteä sain noin vuoden päästä, kun tilanne vähin erin kärjistyi kahakka kerrallaan.

No, mitäpä muuta odotinkaan; eihän maailma ole oikeudenmukainen paikka. Mutta se tuli minulle uutena asiana, että porvareiden, joilla on uhittelunsa mukaan kaikki valta; täytyy hovimiehinä näin tarkasti varoa ettei kunkun korvaan tule kielteistä sananpuoltakaan ilman heidän kommentointiaan. Vielä kaksi vuotta jälkeenpäinkin.

Turvallisuuspäällikkö Kari Holmström sekä  henkilöstöjohtaja Vesa Perkiö nimittelivät minua Tukholmaan menneessä muistiossa bloggariksi. He myös kutsuivat kiistan keskiössä ollutta, mutta jo puoli vuotta sitten toimintansa lopettanutta edellistä lehteäni net press’siksi. Mitä minä edes liityin muistion väitettyyn asiaan?

Kielimiehenä en saata kuin nauraahoilotella heidän kirjaimellisesti murretulle englannilleen. No, ei se nyt hau meni windou -tasoa ole, mutta ei paljon puutukaan. Saattaa sitä minullekin typo tai töppä tulla, mutta tuo oli jo silkkaa surkeutta. Vaikutelmani on, että teksti oli koneella käännetty.

No, mihinkäs sitä ilmeistä totuutta pakoon pääsisi. Luokkayhteiskunnassa kaikki pomot käyttävät valtaa, mutta vartiotoimistossa sitä on ihan liikaa suhteessa vastuuseen ja läpinäkyvyyteen. Jo on vallantäyteys, röyhkeys ja edesvastuuttomuus huipussaan, oli tuona Wikileaks-hetkenä pakko sanoa ihan ääneen.

Kylmä totuus on, ettei vartiotoimistossa ole montakaan tervettä ja persoonallisuudeltaan tasapainoista pitkän uran tekijää; kaikkein vähiten heitä on pomoina. Koska he voivat tai on pakko, kaikesta muodostuu aina vähintään kaksi kertomusta: totuus salataan ja satu kerrotaan eteenpäin kullekin yleisölle räätälöitynä.

Siitä vanha uutisjuttukin oikeastaan kertoo. Kyllä ylitarkastaja Auli Oranen-Pyykönen tajusi, että työsuojelupäällikön tarina oli täyttä potaskaa. Hän kirjasi sen jälkeenpäin ylös käyttääkseen niin sanottua muistiotaan perskorttina, jos hänen hallintovallan käytöstään tulee sanominen. Asiakirjan ainoa kappale jäi vuosiksi viraston sisälle.

Syystäkin. Kertomus on niin mahdoton liioittelu, että kokonaisuutta voi kutsua jo pornografiseksi. Jos tuollaista menee selittämään omissa nimissään tai ilman vahvistusta – seuraus on oman uran nopea ja nolo loppu – väitän, ettei kaukana ole joutuminen tarkkailulähetteellä suljetulle psykiatriselle osastollekaan.

Spontaanisti kokemuksen uudelleeneläminen nosti pintaan inhotuksen tunteen, mutta nyt siitä voi jo sanoa johtopäätöksensä – vartiotoimistoissa on aina vain sellaiset pomot kuin vartijat itse ansaitsevat. Sama koskee myös heidän edustajiaan, sopimuksiaan ja järjestöjäänkin. Jotain vikaa on oltava paikassakin, jos siellä tälläistä tapahtuu.

Lopuksi. Hyvä journalistinen tapa sijansa saakoon, vaikka se pohjimmiltaan onkin minun mielestäni vain yksi luokkayhteiskunnan lukko. Poliisi lopetti Kari Holmströmmistä tehdyn rikosilmoituksen tutkinnan, koska teko katsottiin vanhentuneeksi eikä oikeusasiamies edes moittinut Auli Oranen-Pyyköstä.