Minähän kirjoitan sen mikä huvittaa tai tarvitaan

Ei pidä hankkiutua kirjoittavaksi henkilöksi, jos ei osaa ajatella. Ajatella ihan oikeasti ja itse; ei vain vastata odotuksiin, sanoittaa toisten tarpeita, mielistellä tai luoda mitäänsanomatonta tapettia sekä taustamusiikkia. Siitä seuraa usein yksinäisyyttä ja epämukavuutta, mikä ei todellakaan tunnu hyvältä omissa nahoissa.

Kirjoittaminen on siis pohjimmiltaan ajattelun jatke, jossa tekemisen muoto vain vaihtuu. Lukemattomat ihmiset eivät ole kiinnostuneet ajattelemisesta. He ovat kaavamaisia, sekä pahinta kaikista: pelkäävät ajattelevansa väärin tai mieleen tulevan jotain ”kauheaa”. No, ihmekö tuo, koska sellainen on ihminen; tämä laumaeläin.

Jos ajattelun ja kirjoittamisen ottaa tosissaan, yksinäisyys ja epämukavuudentunne muodostuvat nopeasti usein luona vieraileviksi vanhoiksi tuttaviksi. Näin siksi, koska aivan kyllin monelle mikä tahansa omaperäinen tai -aloitteinen sana on liikaa. Aina lopulta palataan samaan olennaiseen kysymykseen: Mikä luulet olevasi?

Saati sitten, että kertoo toisen tunteen olevan järjetön oikku, vaatimukset perusteettomia tai koko maailmankuvan vääristyneen. Ei vouhotukseen oikein voi muuta vastata, kuin todeta, että minähän kirjoitan sen mikä huvittaa tai tarvitaan. Moni luulee itsestään muuta, mutta todellisuudessa ajatuksenvaihtokyvyn raja kulkee tässä.

Useat kirjoittavat henkilöt ovat menettäneet terveytensä, vapautensa, omaisuutensa ja henkensäkin työnsä vuoksi. Siksi tämä homma ei sovi kilteille eikä uhrimielisille; on ymmärrettävä, ettei yksinäisyyttä tai epämukavuutta missään tapauksessa vedetä päälleen tarkoituksella. Ne ovat epäkohta, eli jotain mitä vastaan pitää suojautua.

Pisto- ja viiltovaaran työtä ei tehdä käyttämättä suojakäsineitä, kylmällä kelillä pidetään lämpimiä sekä sateessa sadevaatteita. Sen kummempaa tämä ei ole pohjimmiltaan kirjoittavankaan ihmisen kannalta, jos muuta luulee, olisi syytä huolestua omasta itsestään. Menikö ammatinvalinta oikein ja jaksaako tehdä työtä?

Julkinen kirjoittaminen omalla äidinkielellä ja pysyvin kirjaimin on aina radikaali teko. Vastaanottaja voi periaatteessa reagoida kuinka tahansa, mutta se on hänen asiansa. Jos siitä ottaa ongelman itselleen, on ihan väärässä hommassa. Tällöin kannattaisi ennemmin harkita jotain vakaata ja yhteiskunnallisesti arvostettua työtä.

Selittäminen on hyödytöntä, koska jos se on tarpeen niin ei vastaanottaja ymmärrä silloinkaan. Kieltäminen taas ei kannata, sillä se on tehotonta. Todennäköisesti kiellettävä on kuitenkin niin sekaisin, että jouduttaisiin turvautumaan voimakeinoihin, eikä sellainen kuulu enää kirjoittajan toimenkuvaan.

Minähän kirjoitan sen mikä huvittaa tai tarvitaan; samalla periaatteella määritän esillä pidettävät tekstitkin. Ei blogini ole sinun viihdettäsi tai ajankuluasi varten, mutta omapa on häpeäsi mikäli täällä roikut niitä janoten. Jokainen valitsee itse: silloinkin, jos on vailla elämää oleva nettikummajainen. Perverssiteetit kullakin, sanoi Seksien kommari*.

En etsi seuraajia tai kavereita eikä minua kiinnosta olla julkkis. En pyri "brändäämään itseäni", eli peittelemään itsekeskeisyyttä maksimaalisen tekovaatimattomuuden ja näennäisen asiakeskeisyyden taakse, kun olen somessa. Jos katsoo olevansa ”media-alalla” eikä kirjoittaja tai journalisti, saa kernaasti olla toista mieltä.


* rikospoliisin väkivaltarikosyksikön seksuaalirikosjaoksen esimies, rikoskomisario