Jengi, reviiri ja karjalaisten itsekehu maakuntapäivän edeltä

Maksumuurin takaisesta taidekritiikistä päähäni jäi ote teoksen juonesta; oli muutettu Kainuuseen erakoksi, mutta ympäristökatastrofi toi äkkiä reviirilleen muita ihmisiä. Loppukesän mitääntekemättömyydessä katsoin uudelleen Hakiksen jengi -dokumentin. Sekä kuunlopussahan tuokin taas on, lehdestä luin.

Näyn siis kirjoittaneen vallan muistilappukuution päälimmäiseen lehteen että Kuin erakko vailla reviiriä; ennenkuin jätin sen ensin päiväkausiksi pöytävalaisimeen kiinnittämääni paperipuristimeen roikkumaan ja siirsin siitä alustavasti hautautumaan pöytälaatikkoon. Johan on vapaa assosiaatio taas ajatusta lennättänyt.

TV-työ oli – tuolloin 20 vuotta sitten – 30 vuotta jälkeenpäin -dokumentti nelikymppistyvistä varhaisista x-sukupolvisista, jotka oikeastaan – sanan modernissa mielessä – heimouttivat pääkaupunkiseutuisen teininuorison. Keskiössä olivat rokkarit, fiftarit eli diinarit, mutta myös punkkarit ja diskohileet mainittiin.

"Tuolloin nelikymppistyneet varhaiset äxät heimouttivat pääkaupunkiseudun teininuorison ennennäkemättömästi."

Niinpäniin. Jos en keskiviikon Karjalaisesta muuta oppinut, se oli pääkirjoituksen sivistävä taustoitus maakuntapäivän historiasta; mihin perustuu ja mistä asti on nykymerkityksessään vietetty. Numerosta sai lisäksi lukea hyvää sanomaa ilmaiseksi artikkelisivun kolumnista, rahvaan gallupista ja kuntajohtajien kiertohaastattelusta.

Taino. Hyvää tai hyvää. Tuokin riippuneen voittopuolisesti siitä, että miksi sekä kuinka on maakuntaan saapunut, aikooko viihtyä täällä pidempäänkin eli tykkääkö kokemuksestaan lainkaan. Luonnollisesti kaikki puheisiin päässeet tykkäsivät, kehuivat ja muutenkin puhuivat pelkkää hyvää.

Niinpäniin. Ihmisläheisyyden kääntöpuoli on nimittäin hitonmoinen rasittavuus, kun kanssa oleminen onkin yht’äkkiä pääasia eikä se mitä väitetysti oltiin tekemässä. Että ei saa sanoa, koska toiset suuttuvat eivätkä enää osallistu; siispä tekemistensä ja tuomistensa kanssa ollaan koht’sillään helisemässä – mitä näillä oikein tehdään.

"Numerosta sai lukea hyvää sanomaa pääkirjoituksesta, kolumnista ja niin rahvaalta kuin kuntajohtajiltakin."

No, entäpä se jengi? On naurettavaa kirjoittaa j-sana kirkonkylän anonymiteettikuvitelman sekä sakin villiinnyttämien satunnaisten tyylittömien landepaukkukakaroiden tyhmäytymästä. Mutta, mekanismi on sama; tarve kuulua joukkoon, tuntea turvallisuutta ja saada mielihyvää – katsoin minä dokkarista.

Siitä huolimatta, että joukkoon kuuluminen meni aivan naurettavuuksiin jo ulkoisenkin tyylin kanssa. Oletko ihan oikeasti ostanut kirpputorilta tuolloin 25 vuotta vanhoja sukkia ja kalsareita sekä tyylitellyt hiuksiasi konekunnossapitoon tarkoitetulla valkovaseliinilla(ei ollut vielä saatavilla kauneudenhoitotuotteena)?

Turvallisuudenkin kanssa oli vähän niin-sun-näin, jos kerran marssi samassa joukossa retkikirvestä – väitetysti tappelemaan mennessään – housunkauluksessaan kantaneen tyypin kanssa. Mutta niinhän tuossa kävi, jotta Assan/Steissin jengi ja mahdolliset diskohileetkin lakosivat sivuun – uskaltamatta edes huudella mitään.

"On naurettavaa kirjoittaa j-sana jostain satunnaisten tyylittömien landepaukkukaroiden tyhmäytymästä."

Mitä minuun tulee; reviiriä en ole koskaan tahtonutkaan, sillä oikeusvaltion ja liberaalin demokratian kannattajana tunnustan vain yleisön käytettävissä olevat sekä virallisesti suljetut alueet. Valheellinen omistajuuskuvitelmasi ei minua hämää eikä estä viranomaisiakaan käsittelemästä sinua täysin tekojesi mukaisesti, höpsöliini.

Niin. Aionko minä kerätä jengin tai hankkia näyttävän kättäpidemmän, jolla teutaroin vittuiltaessa? Hahahhaa. En. Te olette kai sitten hitaita tai suorastaan jotakuinkin vajaita; en ole kanssanne, tervehdi, puhu, vastaa enkä edes suostu katsomaan päin – siitä sopii asiat päätellä, böndet. Jos muutan kantani, sanon niin.

Omat juttuni ovat tuskin maailmanhuiput sekä mahdollinen tyylinikin lienee lähinnä vaikeastitulkittava, mutta jälkikatsannossa huomaan aina olleeni yksinviihtyvää tyyppiä. Vaikka on sitä tullut oltua, mentyä, kokeiltua ja toisinaan oli pakkokin tämän elämän mittaan. Vaan – niin alkunsa kuin loppunsakin – oli silti aina oma päätökseni.