Siviilien onneton suhde yksityiseen turvallisuusalaan

Niin; ollaan kaikentietäviä ja kuulemma pystytään tekemään vartijan tai järjestyksenvalvojan työt itse paremmin. Ihan jo valokuvasta nähtiin mikä kukin on naisiaan, sekä pannaan lainausmerkit ammattilaisuuden ympärille, kun 80 vuoteen kerran yksi toimenpiteen kohde kuoli käsiin.

Tilannekuvia, kiusallisuuksia ja uhkia

Kommentoin eilen Rysky Riiheläisen FB-seinällään julkaisemaa Maria Nordinin kuvaa ja jatkan ajatuksiani tässä. Mitä olisi opittava tilannekuvasta, jotta tulevana aikana menestyttäisiin paremmin? Olemme muuten luvalla sanoen aika pahasti takapajulla oikean turvallisuusajattelun ja -menettelyn suhteen.

Yksityinen turvallisuusala tarinana

(Kuva: Jari Kähkönen) Olisiko pitänyt ehkä olla
verkkojulkaisulupa, päätoimittajahyväksyntä
ja toimittajakortti? Tai sitten sosiaalidominanssi
sekä autoritaarisuus vain hiersivät liikaa sanojaa.
Terveisiä trolleille!

Vast’ikään päästin käsistäni Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa -kirjan, joka inspiroi pohtimaan yksityistä turvallisuusalaa tarinana. Ajattelepa vitsiä, jonka punchline on kuitata juttuun tahallaan ujutetusta epäsuhdasta huomauttajalle ”hei, kuka tätä vitsiä oikein kertoo, sinä vai minä?”.

Pohdinta ihmisluonnosta

Ihminen mitään mieti tai arvioi; asia ratkeaa jokseenkin perstuntumalta, sitten se vain takertuu yhteen pikkujuttuun saadakseen torjunnan vaatiman räyhäämisen käyntiin. Tyhmänrehellisimmillään tämä saattaa jopa retorisesti kysyä, että "mitä minun odotetaan tekevän", kun hän asettuu ongelman eteen.

Et sä oikeasti ole tota mieltä

Pitipä sattua. Tuli osallistuttua keskusteluun somessa; vaivoinani oli tyhjänpäiväinen seuran- ja huomionkipeä ressukka, joka alensi ajatuksenvaihdannan tasoa sekä loi siitä huonon vaikutelmankin. Kun pohdin suomalaisen keskustelun kummallisuutta, mieleeni palautui otsikon hokema.