Liian kevyt asiantuntijoille, liian raskas rahvaalle

(Kuva: Jari Kähkönen)

Ah, kuinka tiedostankin keskeisimmän vaivani ajattelijana ja kirjoittajana – ei ylipäätään moisiin puhteisiin omistautumiseni eikä pitkäsanaisuutenikaan – vaan suuntaamisen vaikeuden. En kelpaa sen paremmin asiantuntijoille kuin rahvaallekaan, mutta mitä sitten? Etsi sinä mielihaluasi vaikka tekoälystä.

Haluttomuuteni säädellä tasoani yleisöni mukaisesti

(Kuva: Jari Kähkönen)

Kuulin ajatuksen ensikerran Björn Wahlroosilta Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa YLE:n tv:ssä, ja toistamisiin siitä mainitsi Matti Airaksinen Radio Novan Retroperjantai 2.0 -lähetyksessä, Mitä Hittiä -kilpailua juontaessaan. Itse en moista kannata lainkaan, vaikka se todennäköisesti olisikin oma etuni.

Sellaiset ovat omaehtoisen elämäntavan vaivat

(Kuva: Jari Kähkönen)

Sanotaan, että jos aikoo elää kirjoittamalla; pitää kirjoittaa niin, että sillä elää. Näkeekö siis kukaan minua katsoessaan journalistin tai edes jonkunsortin kynämiehen? En oikeasti tiedä. No, tulinpahan ainakin kirjoittaneeksi. Kiitos sinulle huomiostasi, mille riville asti sitä ikinä sitten loppujenlopuksi riittikään.

Tyhmä kysymys

(Jari Kähkönen) Marginaalisistä lähtökohdista syntyy ihan outoja mielipiteitä, joille on
vaikea löytää ilmaisukanavaa. Eikä niitä kavereitakaan tainnut lopulta montaa olla.

Minun pitäisi kirjoittajana olla jo tottunut ihmisen ikävään toisen luo, mutta valitettavasti tulen yllätetyksi useammin kuin miellyttäisikään. En minä hae kaveria enkä ole halukas rupeamaankaan sellaiseksi. Kiitos keskustelusta ja jatkahan matkaasi. Olisit sinä aivan yhtä hyvin voinut olla hiljaakin.

Kerran vartija, aina vartija?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Sattuipa huvittavasti, että somessa tuli eteen kuva viiden vuoden takaa, jossa pääkaupunkiseudun kirjastojen ainoasta kappaleesta Vartijatarinaa oli tehty 11 varausta. Naurettuani yhden tähden Finna-arvostelun jättäjälle; tulin päätyneeksi otsikon kysymykseen enkä enää piittaa mitä kukin siitä tykkää.

Monta tapaa lukea ja vielä useampia ymmärryksiä

(Kuva: Jari Kähkönen) Mekaanisen kirjoituskoneen aikaan käytin korjauskynää, jota
teroitin linkkuveitsellä; taisin sitä joskus puraistakin. Eikä minulla ole ollut enää
vuosiin tuota läppäriäkään, jonka näppäimistöllä se kuvanottohetkellä makasi.

Jo vuosia sitten olin sitä mieltä, ettei ihminen tahdo totta tietää. Hän haluaa turvallisuudentunnetta, joukkoon kuulumista ja mielihyvää. Näin ajattelen yhäkin, kun pohdiskelen lukemista sekä lukemisen ymmärtämistä. Kolmannesta ei kiinnosta, kolmannes ei ymmärtänyt ja kolmannes ei tiedä mitä sanoisi; niinkö?

Minähän kirjoitan sen mikä huvittaa tai tarvitaan

Ei pidä hankkiutua kirjoittavaksi henkilöksi, jos ei osaa ajatella. Ajatella ihan oikeasti ja itse; ei vain vastata odotuksiin, sanoittaa toisten tarpeita, mielistellä tai luoda mitäänsanomatonta tapettia sekä taustamusiikkia. Siitä seuraa usein yksinäisyyttä ja epämukavuutta, mikä ei todellakaan tunnu hyvältä omissa nahoissa.