Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan heikkous ja itsesokeus tympäisevät minua

(Kuva: Jari Kähkönen) Kulttuurisodassa joku onneton piruparka leimataan vastapuoleksi;
tätä härkitään kunnes saadaan taltioiduksi reaktio, jolle sitten hähätellään.

Varatuomari ja tohtoriopiskelija Otso Pohjalainen kirjoitti hyvän kolumnin YLE:n nettiin kulttuurisodasta. Mitättömin ensin. Kuinka kapteeni on voinut olla yleisesikunta -mitään? Ehkä, jos ye:llä ei tuolloin tarkoitettu samaa kuin nyt tai tutkinto oli jo kyllä suoritettu, muttei vielä ylennetty sitä vastaavaan arvoon. 

Ei kaikkien tarvitse säteillä ympärilleen, olla kiinnostuneita tai vaikuttaa

(Kuva: Jari Kähkönen) Nuoruuteni helyrasia.

Minulla oli nuorena käsitys tärkeydestäni, kuinka toimittiin oikein ja mihin olin menossa elämässäni. Osoittautui, etten ollut muita kummempi useassakaan suhteessa, niin kutsutun karismani painavan sekä jotten oikeasti tiennyt elämästä paljoakaan. Eikä tämä pohjimmiltaan haitannut pätkääkään.

Selittäväinen ihminen ja hyvät viholliset

(Kuva: Jari Kähkönen)

Tein tämän otsikon oheen muistiinpanoja ruotsalaisesta poliisipäällikkö Carin Götbladista syyttelemästä sikäläistä tullia maansa jengimurhatilanteesta ja Mika Lintilän Whatsapp-tilin väitetystä tuntemattomasta kaappaajasta. Mitäpä ihmisyys olisikaan, jos asiat pitäisi ottaa asioina sekä tekemisistään vastuu?

Kovimmin huutavan tasavalta

(Kuva: Jari Kähkönen) Kun kulttuurisodassa enemmän vähemmän kaikki on pelkkää
poseeraamista, saattaa olennaisin kysymys taisteluun lähtiessä olla, että onko tänään
tumma vai vaalea päivä. Ollaanhan kuitenkin niin köyhiä, että kaikkia mahdollisia
värejä ei ole voitu hankkia.

Ajatukseni siemen oli Helsingin aikojeni taistelutoverin kommentti alemman keskiluokan tarpeesta uskoa säännöin luotuun oikeudenmukaisuuteen vs. oma prole-fatalismini. Sitä edistivät osaltaan myös omien, muita asioita käsitelleiden otsikkojensa alla Asta Leppä YLE:n netissä ja Kirkko&Kaupungin Naatus.