Uusi nasselaukku uusin merkein lisätty kokoelmiin

(Kuva: Jari Kähkönen) Merkeillä on aina oma sanomansa minun projekteissani. Men-
nessäni suutariin noutamaan ompelutyötä; palautin niin ison säkin kerättyjä pulloja,
että silkkana mielenoikkuna päädyin ostamaan tuon ylimääräisen kuvausrekvisiitan.

Olkalaukku on yhä aivan valtava asia Pohjois-Karjalassa. Tässä junttilassa mies ei voi vailla häiriköintiuhkaa käyttää edes yksiväristä asuun sopivaa Marimekko-olkalaukkua; käsitettä, jonka täytyy olla jo vanhempi kuin minä itse. Ihan sama stailasiko bisneslikeksi vai punkkariksi.

En ole kiinnostunut sinun näppäimistöoksennuksistasi

Minulla oli kai menneessä vakaa usko oikean tiedon levittämisen sekä moniäänisyyden ja -ilmeisyyden tärkeyteen. Samalla muistan kuinka barometrintekijä id kaulassa ilmaantui yllättäen asunnolleni – pistin tyynesti oven kiinni edestään – ihmetteli, kun en tahtonutkaan antaa sanottavaani osaksi muita.

Someavautumisella voi olla arvaamattomat seuraukset

(Kuva: Jari Kähkönen) Muinainen Työtuomioistuimen oikeustalo eli tuntijoiden
kesken ihan vaan Kaivarin Kartano. Joidenkin avautujien asia päätyi sinne.

Ellet ole yrityksen, toimialan tai ammattikunnan puhehenkilö; mietipä pari kertaa ennenkuin puhut julkisesti identiteetti ja kytkökset näkyen. Etenkin, jos kritisoit, annat neuvoja, väittelet tai jaat yleisölle tietoja niistä sille ensimmäisenä kertoen. Yhteiskuntamme on mitä on – ei some sen perusteita ole paljoa muuttanut.

Turvallisuusalojen välinen keskustelu

(Kuva: Jari Kähkönen) Sörnäisten Elannon yläportti ja vartiokoppi olivat olleet vuosikym-
meniä poissa käytöstä sekä suljettuina koristeellisten takorautaisten kaltereiden taakse.

Vai olivat kenkää poliisista saaneet ja turvallisuusalalla olijat keskustelleet keskenään Whatsappilla? Sopii kuvaan, koska some oli internet 2.0, jota on nyt eletty vähänpäälle 10 vuotta. Olet weblogissa, joka on yhtä vanhentunut kuin keskustelupalsta eli bulletinboard. Jälkimmäisistä ”keskustelu” aikanaan alkoi.

Vartijan ja järjestyksenvalvojan yhteiskunnallinen asema

Tänä korona-aikana ruuduntöllötystä riittää, joten tuli ilmeisesti vahingossa tehtyä muuan menneitä mieleen palauttanut googlehaku. Mistä se taas johtuikaan, että kuka hyvänsä vartijan tai järjestyksenvalvojan työssään näkevä luulee heti tietävänsä kaiken heistä? Siinäpä blogitekstin itu.

Eihän somessa edes tosissaan yritetäkään – hulluko olet!

Sosiaalinen media eli some on kuin Pahantahtoinen salakuuntelemassa Kateellisen, Ennakkoluuloisen ja Tietämättömän välistä kahvipöytäkeskustelua. Oikeaan osutaan korkeintaan vahingossa; tämä on jokaisen täysipäisen aikuisen kirjoissa pysyä tahtovan syytä tiedostaa sekä ymmärtää. Missä siellä muka onnistutaan?

Höhöhöö – tyhjäntoimittaminen perusoikeutena ja älämölö demokratiana

Ihminen ei aina ole ihan siellä tai täälläkään; paljonko luontaista kaksinaamaisuutta pitää antaa anteeksi? Sitä pääsee pohtimaan, kun tapaa kanssaihmisen, joka puheessaan pisteeseen päästyään vetää sanansa vessasta alas todeten ”tää on vaan mun [vaatimaton] mielipide”. Tai purjehtii läpi elämän pelkällä höhöhööllä.

Sellaisten olemassaolon olen periaatteessa tiennyt aina; pärjätäkseni elämässä jouduin oppimaan varovaiseksi ihmisten kanssa sekä tarvittaessa pitämään heihin etäisyyttä. Selkärangaton tuuliviiriys on näet todella ikävä piirre ihmisessä; kuinka kummassa joku voi kuvitella, että sellainen ei heijastuisi myös oman itsen ulkopuolelle?

Aina voi sanoa, ettei ymmärrä. Sitten ei varmasti tapahdu mitään. Ne, jotka ymmärtävät, turhautuvat sekä lähtevät kävelemään etsien onneansa toisaalta. Heillä on muutakin elämää kuin leikkiä heimotulilla oloa torjujien ja jumittajien kanssa. Siitähän tässäkin on oikeasti kysymys; ryhmähyväksynnästä, jota haetaan hölmösti.

Professori Osmo A Wiio oli porvari; minulle jäi myös pysyvä epäluulo niin hänen Helsingin yliopiston oppituolinsa perustamissyystä kuin sen tekotavastakin. Silti, tänään on todettava, että hänen lakinsa viestinnästä osoittautuivat aikaa kestäväksi uraauurtavaksi suurtyöksi. Aina voi käsittää kaiken väärin, jos tahtoo.

Voiko muuta kuin kysyä, että jos kommunismi perustuu kateuteen ja fasismi turhamaisuuteen, mikä kumma oikeuttaa sinut suhtautumaan kuten nyt teet? Sikäli, jos ylipäätään saa koskaan suunvuoron, sillä potaskasta ja netistä kopioiduista lentävistä lauseista ei ole tulla loppua. No, ainakin kunnes nallekarkit menevät tasan.

On nekin, jotka ovat kansansanonnan mukaan ”toisellapuolen mäkeä” eli kuulevat ja näkevät noin puolet ympärillään tapahtuvista asioista, mutta eivät käsitä minkä näkevät sekä kuulevat. Näin he ainakin itse väittävät. Onko ihminen oikeasti tälläinen vai ei; sen ratkaisee ensisijassa kaikki muu vaan ei ainakaan hänen ikänsä.

Siitäkö on kysymys, että jos mielikuvitus oli ratkaiseva syy miksi Homo Sapiens tuli ja valloitti, mutta ei enää sen jälkeen tiennyt mitä tekisi? Joten loputtoman itsekeskeisyytensä ja omanvoitonpyyntinsä vuoksi ihminen sitten nykyään pääosin hupailee, tekee jonninjoutavaa tai peräti pahojaan. Ettei tarvitsisi olla toimeton.

Ilman tätä vaille jäämisen pelkoa, kyttäämistä ja jatkuvaa tarvetta tuhlata aikaansa täydellisen tyhjänpäiväiseen emme olisi koskaan alkaneet internetin käyttäjiksi emmekä olisi sosiaalisissa medioissa. Siispä, sinulla voi olla mediallisen kokoinen yleisö, muttet silti tiedä mitään etkä osaa edes ilmaista sitä kiinnostavasti.

Ennen niin julkaisupäätöksessä kuin sisällössäkin oli selkeä tasoero; näki miksi kukaan ei ollut toisesta koskaan kuullutkaan, mutta yhdellä oli vakaa asema arvostettuna äänenä julkisessa mielipiteenvaihdannassamme. Sekin tosin alkaa jo olla katoavaa kansanperinnettä, sillä yleisö on haihtunut eikä rahaa näy missään.

Vaan ei auta luovuttaa, koska muuten asianosaiset raportoisivat itsestään ja vain huomionhakuiset saisivat puheenvuoron. Se ei käy. Ei, vaikka tyhjäntoimittaminen on olennainen yksilönvapaus ihmiselle ja älämölö toimivan demokratian merkki; ne eivät koskaan voi kummankaan ainoa sisältö. Muuten olisimmekin hukassa.

Antakaa kun miekin huuan, mieki oon somessa

Vain melkolailla pihallaoleva yksilö voi enää kuvitella älyttävänsä toisen viemään lukemansa lehden takaisin kirjaston telineeseen; kysyy mukaovelasti:"Tarviitsie tätä?" Johan olisi maailma mallillaan, jos en jo päälle neljäkymppisenä sitä tajuaisi; vastaan viileästi:"En juuri nyt." Sitten jatkoin toimintaani siitä mihin jäin.