Vai säätelisit sinä sitäkin mille naamani saa näyttää, – jos vain kykenisit

(Kuva: Jari Kähkönen) No, kylläpä ne tuonkin ruudun
yhteydessä ollutta tekstiä vahtivat – silloin liki vuosi-
kymmen sitten portfoliossa – ihan pää kenossa. Mitä
sitten? Viskasin vasun menemään; kalenterin käytin,
silppusin ja vaihdoin merkkiä sekä siirsin kotelot re-
pun kantoviilekkeistä mustaan jätesäkkiin irtaimis-
tovarastossa. Pitäköön kivaa jossain omassa somen
taskussaan – keskenään.

Hörpin kapakanpöydässä mustaa teetä hunajalla ja Jamesonilla, kun kirjoitin ajatuksen A 6 avolehtiööni. Pohjoiskarjalainen ei yksinkertaisesti kestä totisuutta, hiljaisuutta, eteenpäin menemistä sivuillevilkuilematta sekä suoran totuuden puhumista. Se on yleistys, muttei kuitenkaan täysin vailla perusteita.

Ensi-itunsa iskeytyi mieleeni jo kaupunkikeikan aluksi. Päätin spontaanisti ostavani vuoden -26 kalenterit poikkeuksellisesti kivijalasta, korvata samalla käynnillä taskulampun ynnä vararadion patterit ja nauttia paluukyytiä odottaessani voileipiä sekä hyviä juomia. Siispä; laitoin itseni rivakasti, mars matkaan.

Pikakävelin – yhäkin vain kerran tunnissa suuntaansa menevälle – bussille; ohitin kaksi karjalaisoletettua kakaraa, jotka taisivat leikkiä parisuhdetta. Poikapuoli önähti jotain; etäältä naamansa oli ollut ventovieras, mutta ääninäytteestä arvailen hänen voivan myös olla joku jota vuosia sitten ojensin ruvettuaan nimittelemään.

"Päätin spontaanisti lauantaiaskareesta; laittauduin nopeasti ja pikakävelin bussipysäkille. Mitä se sinulle kuuluu?"

Mielestäni minun ei tarvitse tähystää 365 astetta ympärilleni, tervehtiä jokaista vastaantulijaa eikä harjoittaa smalltalkkiakaan kanssaan. Asetan itse päämääräni sekä aikatauluni enkä ole kenellekään tilivelvollinen. Jos muuta luulit, – kysy itseltäsi kuka helvetti oikein kuvittelet olevasi, – vaikka tiedän kyllä, – kysymättähän tuo jää.

Nolo totuus taitaa olla, jotta tuollalailla oireilee ulkoisesti vain Maikkarin Rikospaikan Murharyhmän Kaisa Tammen kuvaama vilkkaus-, käytös- tai päihdehäiriöinen. Jos kuka tahansa muu ohitetaan täysin huomiotta, hän ei pidä sattumusta juuri minään eikä ainakaan ala äännellä levottomasti.

Kotiin päästyäni purin kantamukseni – mustan pienen rynnäkkörepun – sisällön. Repäisin lehtiöstä irti päällislehden, sekä työnsin sen silppuriin muun ei-säilytettävän kirjoitusta sisältäneen paperin kanssa. Pidin ajatusta yhtäältä keskeneräisenä, mutta toisaalta myös liian mitättömänä jatkojalostettavaksi.

"En ole kenellekään tilivelvollinen. Jos muuta luulet, kysy itseltäsi kuka hitto luulet olevasi. No, etpä kysy. Tiedän."

Vaan oliko näin oikeastaan? Joensuu Cityssä marketin kassajonossa englantia puhunut miesoletettu päästi minut edelleen, kun näki ostoskorini: vain kuusi D-patteria. Kiitin; tämä vastasi tavanomaisella don’t mention it -fraasilla. Jo kävelykadun vilinässä olimme taas ventovieraat toisillemme, menimme eri suuntiin.

Viikonloppu siis oli ja meni; syksyn kulkiessa huomasin olevani vailla kunnollisia ruskeita nahkasormikkaita, sillä säilytyslaatikossa oli vain liian ohuiksi todetut fleecevuorelliset sellaiset. Yllätyksekseni löysin etsimäni tavaratalosta, jossa en normaalisti koskaan käy; samalla toimitin myös auton viikkoajon.

Paluumatkalla ostin grillillä possunleikkeen autossa nautittavaksi; ja sikäli kuin uuden mustan toppaliivini etumus mitään todistaa, enin osa meni suuhuni. Vaan kävelypä luukulta poispäin ei sujunutkaan häiriöittä; maakuntaisten poikaressujen joukko kommentoi heidät ohittaessani hähätellen jotain tunteiden näkymisestä.

"Maakuntaisten poikaressujen joukko kommentoi heidät ohittaessani hähätellen jotain tunteiden näkymisestä."

Kuinka niin? Olinhan sama sulkeutunut pokerinaama kuin aina. Enkä minä ollut siellä tarinoimassa, hakemassa kavereita tai tappelemassakaan. Pitäisi uskoa, että jokainen saa olla mitä sekä miten tahtoo eikä toisilla ole siihen paljoa sanomista. Vain keskenkasvuinen tai häiriintynyt kieltää ilmeisen totuuden.

Niinkuin vakituiset lukijani tietävät jo (onko heitäkin muka, hah-hah-haa) ja uusienkin pitäisi arvata; en ole enää vuosiin vaivautunut kasvattamaan joitain elämässä epäonnistumaan tuomittuja syrjäytyneenalkuja. Niitä on täällä ihan liikaa; lappaavat vastaani liki jokatoisena päivänä. Ei jaksa. Ei kiinnosta.

Onko nyt bloggattu ajatukseni aiheettomasti pohjoiskarjalaisia loukkaava yleistys? Tiedäpä häntä; joku nuo ongelmanuoret teki. Enkä ole uskovinani, että vaikka aikuiset – tai oikein asiakaspalvelutehtävissä toimivatkin sellaiset – näyttävät edessäni neutraalia naamaa – muka ajattelisivat mistään olennaisesta jotenkin toisin.

Enkä usko, että aikuiset – tai oikein asiakaspalvelijatkin – muka ajattelisivat mistään olennaisesta jotenkin toisin.

Edelläkäyvä jäi palvelimelle makaamaan kunnes luin Pyhäinpäivän viikonloppua edeltävän viimeisen Karjalaisen, jossa oli julkaistu myös maakunnan oman tytön, persukansan edustaja Sanna Antikaisen, haastattelu. Hyi mikä salamavalonläsähdys pääkuvassa! Pukki! Tekstikään ei kyllä ollut ihan pelkkää juoruilua.

Heh, Timo Vornaselle pukkaa käräjiä, poliisi tutkii sittenkin ennalta sopimatonta yövierailua kodissaan ja olihan kai hänen taannoisen sairaslomansa nostamassa huolessa työkyvystään joku yleisen edun ripe takanaan. Mutta tietysti ohessa piti esimerkiksi vakuutella, että somen törkysuu ei ole alkuunkaan sama kuin siviili-Sanna.

Vaan sitten! Helsingissä on kuulemma liikaa ihmisiä ja maan eriytymisen pääkaupunkiseutu-muu maa -välillä näkee "miten sen nyt oikein sanoisi" hipstereiden määrästä keskustassaan. Heidän kanssaan ei ole mitään yhteistä; tulee olla avoimempi ja jalat maassa -tyyppi. Miten se Topelius taas olisikaan nyt kynäillyt?