"En minä ole sinun asiakkaasi", toksisen maskuliininen keski-ikäinen boomeri kiisti

(Kuva: Jari Kähkönen) No, on siinä sentään joku osuuskauppa jossain.

YLE:n Miika Koskela teki äsken nettijutun Reilaatireilaatin vuoroesimiehestä kauppapiiriä paikkaamassa rumalla puolella Helsinkiä. Keskustelussa yksi rasitti kriminaalipoliittisella suoltamisellaan ja toisista asiakas -sanaa oli väärinkäytetty. Sainhan minäkin lopulta sanani sanottua, mutta en suinkaan kaikkea.

Vartijat puhuvat tänään asiakkaista, koska näin on opetettu. On silti harhaisesti kauppatieteellinen käsitys, että vartiointi on ylipäätään asiakaspalvelua. Suorite on aineeton hyödyke, mutta asiakkaaksi ottamisen kriteerit ja veloitukset vaihtelevat paljon. Vai sanonko lässynlässyn, sillä kaikkihan teeskentelevät kaikenaikaa?

Kerran olin talon kirjoilla oleva vartija ja edessä oli yksi sen johtaja – henkilöllisyys selvä sekä asiakin vielä asiallisen puolella, – sitten tuo toksisen maskuliininen keski-ikäisboomeri alkoi kerjätä huomiota. Sanoin täysin jäätävän sanattoman viestinnän kera etten ota asiakkaiden juttuihin mitään kantaa. Hän kiisti moista olevansa.

"Vartijat puhuvat asiakkaista, koska näin on opetettu. On silti harhaa, että vartiointi on ylipäätään asiakaspalvelua."

Vartijakaan ei siis ole enää värielokuvan synnyn jälkeen voinut vastata porttipuhelimeen töksähtävästi; töihin tuleva sotasukupolvinen tai jälleenrakentaja saattoi mennä puolustuskannalle. Eikä etenkään reagoida alkaneeseen huutamiskohtaukseen yksioikoisesti – käyttää ensin lievempiä ja sitten kovempia voimakeinoja.

Ei; siellä oltiin kirkkaassa päivänvalossa ihmisten joukossa. Asiat tuli saada sujumaan luontevasti; pitää suojattu toiminta häiriöttömästi käynnissä. Etkai ole kuin Tero Saxman -hahmo Iltalypsyssä; hän kai luulisi kenkkuuden voivan kulkea yksipuolisesti asiakkaalta vartijalle ja ettei viimemainittu voi edes menettää malttiaan?

Haluatko tosiaan tietää mitä tapahtuu, kun teeskentely loppuu? Ääriharkintakyvytön impulssikontrolliton sotii kierrätyastiasta ulosvalunein hylkypatterein. Melttarin vetäissyt keskiväestöinen avautuu pidäkkeittä, että mitä sinusta ajattelee. Jaksat nauraa ne kaksi ensimmäistä minuuttia, minä väitän.

"Kun teeskentely loppuu, sinä jaksat nauraa seurauksiaan enintään ne kaksi ensimmäistä minuuttia."

Kaikki siis teeskentelevät ja käyttävät hyväkseen. Asiakaspuhe onkin nähdäkseni vain sen jatkoa, että nyt – jotkut perinteisten palvelijahyveiden pyhittäjät sekä kontrollifunktioon leimautumisen vierastajat – "pahastuivat niin etteivät sanotuksi saa". No, hehän eivät sitä a-sanaa omista eli määrää tästäkään yksipuolisesti.

No, minä en teeskentele ja katsokaa mitä olen sillä itselleni saanut. Hah-hah-haa. Ikäänkuin itsessäni tai tekemässäni olisi kyse tarpeesta tulla rakastetuksi. Se on päinvastoin; olen mitä olen ja teen mitä teen – minua rakastetaan joko niistä huolimatta tai juuri siksi – ellei, niin sitten sinä voit mennä. Eikä muistella pahalla.

No, nyt meillä on sitten kvartaalitalous, määrävuotiset kilpailutukset, jatkuva ruuvinkiristys ja sosiaalinen media. Kaikessa on kyse rahasta sekä missä ei – poikkeuksellisesti olisikaan – vallitsee provokaatio- ja nöyryytystalous. Kuka tahansa puolihullu kädellinen voi yrittää keulia hallitsijaksi älypuhelimellaan.

"Kaikessa on kyse rahasta. Provokaatio- ja nöyryytystaloudesta taas puolihullu kännyköineen voi olla kuningas."

Tämä oli pakko kirjoittaa kuunneltuani Pauliina Motturin radiodokumentin jälkikeskustelun ja Ison Omenan tragedian jälkeisen A-studion jälkeisen Ykkösaamun YLE:n Elävässä arkistossa. Miksi hitossa sen edes halusin löytääkään? Jokatapauksessa; hakutuloksiin palautui vain nuo sekä jotain aivan turhaa sälää.

Johan oli jonninjoutavaa wannabe-julkinen intellektuelli-virkanaisen ja päälleliimannaisakateemisen kunnan turvallisuusbyrokraatin viisastelua. Niinikään; luullakseen hyväpuheiset opiskelija-vartija-kouluttaja-puheenjohtaja sekä opettajantekelekö olivat kaikki mitä oli tuleen heittää tosipaikassa? Kylläpä oli köyhää.

Minä siis bloggaan, mutten silti en ole mikään Matti Rag Paananen, vaikka Turussa synnyinkin. Nimensä muistan; kuulin sen 80-luvun ala-asteella luokkakaverilta. Olikohan sekin pohjimmiltaan vain vahinkoaltistuksesta seurannut vittuilu? Ei oltu samoissa piireissä, jotta olisin tiennyt taiteestaan yhtään mitään ennen YLE-juttua.