En perusta uutisoinnista, joissa työmarkkinoita kuvaillaan joko maantieteellä, nimikkeellä tai numeroilla. Itse k-sanasta taas en taida kirjoittaa mitään kaunista. Tee äläkä puhu; jos ei vakuuta toimintatavallaan, kohtele kunnolla eikä maksa toden arvon mukaan, ei oikeasti tarvitse lisää työntekijöitäkään.
Ikinä älä aliarvioi niin kutsuttua inhimillistä tekijää. Päätöksiä – myös todella karusti kohteensa elämään kajoavia henkilöstösellaisia – tehdään koska voidaan, siltä tuntuu, on kyllästytty naaman katselemiseen, vakuututtiin pätevyydestä tekemistä näkemättä ja niin edelleen. Loputtomasti.
Työpaikalla ihmiset esittävät, ottavat rooleja, teeskentelevät, valehtelevat sekä tekevät ties minkä. Ei pysytä valkoisissa valheissa, vastataan kaikkiin kysymyksiin kyllä tai ei ohjaamatta kysyjää niin että ne liittyisivät toisiinsa totuudenmukaisesti. Toisinaan ihan hämmästelee, että ovatko jonkun työ- sekä todellinen minä varmasti sama henkilö.
"Toisinaan ihan hämmästelee, että ovatko jonkun työ- sekä todellinen minä varmasti sama henkilö."
Siispä; väitettyä koko Suomen kotiseutujen työvoimapulaa käsittelevän YLE-jutun kaltaisesta maailmankuvan rakennuksesta tuleekin minulle mieleen Potemkinin kulissit – tsaarittaren iloksi – tai punatähtisten sinilakkien petkuttaminen – Vankileirien saaristossa. Mokomaa en siis arvosta pätkääkään, jos se jäi epäselväksi.
Tämä on peri-itäinen wanha tapa. Mukaansa on sen suurempi päällikkö kuin mitä useampi susikoira, taskulamppu, auto eli työntekijä on...tai no...olisi edes voinut olla. Tekivätpä ne sitten mitä tahansa, jos tekivät. Tämä ei ole klassikkokirjallisuutta eikä 90-luvun lamaankaan kuollut perinne, kuten jotkut saattavat luulla.
Miksi? Sekatalousjärjestelmä, elinkeinonvapaus, oikeus valita ammattinsa, numerus clausus sekä meritokratia; kuvitelma sääty-yhteiskunnan historiasta ynnä luokkien olemattomuudesta. Edellytetään maailmankuvaa, jossa kaikki luulevat olevansa joko kyllin erikoisia tai niin tavallisia – että voivat tehdä sen missä tahansa.
"On sen suurempi päällikkö kuin mitä useampi susikoira, taskulamppu, auto eli työntekijä on...tai no...olisi voinut olla."
Pärstäkertoin, sukurasitus, perhesuhteet sekä julma sattuma rikkoisivat niiden perusedellytyksen – kuvitelman yksilöllisyydestä – ja voisi seurata ties millaista yhteiskunnallista epävakautta, jos liian moni alkaisi yhdenaikaisesti kysyä "ollako vai eikö olla" tai "mihin menet". Suuret yhteiset kertomukset loppu? Höpöhöpö.
Joten; takertumisen yksilön ponnisteluun, edes jonkin tekemisen hyödyllisyyteen ja koulutusmyönteisyyteen ymmärtää kyllä. Näin luullakseen löytää itsensä, alkaa hokea ”kenestä vain voi tulla mitä tahansa” sekä sitten juoksee – silmät ummessa, kädet ojossa – kohti kuluttajuutta ostaakseen itselleen onnea.
Yksilöiden eli kaunayhteiskunta on siis samanlainen mielikuvituksen tuote kuin oli miedosti holhoavainen moderni teollisuusyhteiskuntakin aikanaan. Kaikki toimii vain niin kauan kuin sopeutuu ja janoaa samaa – turvallisuutta, joukkoon kuulumista sekä mielihyvää – kuin toisetkin. Ellet; joudut ulos ja siellä pysytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
OHJEET
Tätä blogia voi kommentoida vain suomen kielellä.
Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä sano sitä täällä.
Pysy asiassa.
Ole asiallinen.
Älä chattaile.
Ohjeiden vastaisia kommentteja ei julkaista.
Toistuva ohjeiden vastainen kommentointi johtaa toiminnon sulkemiseen.